Isäni on sairastanut teini-iästään saakka diabetesta. Sen lisäksi hänellä on iän myötä todettu korkea kolesteroli, verenpainetta ja kymmenisen vuotta sitten hän sai vielä aivoinfarktin, jonka jälkeen hän siirtyikin sairauseläkkeelle. Äiti taasen on ollut aina terve ja 63-vuotiaana käy vielä normaalisti töissä. Jos äiti on yrittänyt soittaa "epänormaaliin" aikaan, olen aina pelännyt pahinta. Että nyt isälle on sattunut jotain. Sen vuoksi olinkin perin juurin järkyttynyt kuluneen viikon tiistai-iltana, kun isä soitti. Hän oli juuri soittanut äidille ambulanssin. Äiti oli valittanut huonoa oloaan ja ruvennut oksentelemaan.

Äiti siirrettiin vielä samana iltana ambulanssilla TAYS:iin teho-osastolle. Hänellä todettiin aivoverenvuoto. Seuraavana päivänä äiti leikattiin ja leikkaus kesti viisi tuntia. Sen jälkeen äiti on ollut teho-osastolla. Aluksi häntä pidettiin nukutuksissa ja hengityskoneessa. Torstai-iltana hänet herätettiin ja sen jälkeen hän on kärsinyt kaiken muun lisäksi keuhkokuumeesta (joka kuulemma normaali tilanne hengityskoneessa olon jälkeen).

Lähdin tiistaina saman tien Tampereelle, jossa onneksi toinen siskoistani asuu. Toinen, Helsingissä asuva sisko lähti mukaani. Ja sillä reissulla ollaan edelleen. Olemme käyneet joka päivä äitiä katsomassa. Tällä hetkellä hän jaksaa jutella meidän kanssa n. kymmenen minuuttia. Äiti voi sairaalan henkilökunnan mukaan olosuhteisiin nähden hyvin eikä mitään suuria vaurioita olla ainakaan vielä havaittu. Ja kyllä hän on päivä päivältä ollut parempi. Olen varma siitä, että hän toipuu.

Minä olen edelleen sinkku. Normaalielämässä se on mukavaa, mutta tällaisen uutisen kohdalla olisi niin mukavaa, kun olisi oma, henkilökohtainen tuki. Totta kai saan tukea siskoiltani, mutta ei se ole sama. Haluaisin niin tällä hetkellä, että joku pitäisi kainalossaan, nukkuisi lähellä ja antaisi myötätuntoa oikein olan takaa. Kun tätä tilannetta on nyt takana viisi päivää, toisen ihmisen tarve on koko ajan suurentunut ja suurentunut. Kamalaa. No, ehkä tämä menee ohi. Ja meneehän se. Tätä on vaan niin vaikea sietää.

Oikeastaan minulla ei pahemmin ole mitään virityksiäkään minnekään. Pari erittäin mielenkiintoista tapausta on tullut vastaan, mutta kiinnostus ei ole ollut silloin molemminpuolista. Yksi ihana mies on olemassa, johon olen kieltämättä ihastunut, mutta hän asuu 400 km päässä joten se siitä. Hän ei voi oman tilanteensa takia muuttaa Helsinkiin enkä minä halua taas lähteä sieltä mihinkään. Ja Xn jälkeenhän vannoin, että ikinä en enää miehen takia muuta.

Jotenkin uskomatonta, että olen ollut nyt kolme vuotta sinkkuna. Toki sitä joskus vannoin, että jos Xstä pääsen eroon, en ota koskaan miestä vaivoikseni, mutta en oikein itsekään uskonut siihen. Niin tässä kyllä vaan näyttää uhkaavasti käyvän. No eihän kolme vuotta nyt mitään vielä kerro, mutta huolestuttava (?) suuntaus, kieltämättä.

Kyllä X vielä mielessäni pyörii, välillä useinkin. Oikeastaan kaikki suhteen huonot puolet ja se kiukuttaa usein, miten olen antanut hänen itseäni kohdella. Tässä tilanteessa ei ole todellakaan käynyt niin, että aika olisi kullannut muistot. Päinvastoin. X on vieläkin Ruohon kanssa yhdessä ja he asuvat minusta 600 m päässä. En ole heihin törmännyt lainkaan. Xn äitiin pidän yhteyttä ja näen häntä noin kahden kuukauden välein.

Olen antanut itselleni luvan vihata Xää. Se helpottaa oloani, että saan vihata ja halveksia häntä. Välillä mietin aika hurjiakin juttuja: käyn puhkomassa hänen autostaan renkaat tai heittämässä paskaa asunnon ikkunoihin jne. :) Katsoimme juuri elokuvan Law Abiding Citizen. Sanoin siskoilleni, että voisin ihan surutta tehdä Xlle saman mitä elokuvan yksi päähenkilöistä teki murhatessaan rikollisen, joka oli tappanut hänen perheensä. En minä noita mitään ajatuksiani ja mielitekojani tietenkään toteuttaisi, mutta niiden avulla suoritan tätä piiloaggressiivista kostoani. Mielestäni toisen vihaaminen ei ole niin paha asia kuin katkeruus. Katkeruus hajottaa, viha antaa voimaa.

Viimeisin vuosi on ollut minulle henkisesti tosi raskas. Minähän sairastuin Xn kanssa ollessani masennukseen, joka on pysynyt lievähkönä taka-alalla viime vuodet. Varmasti jokin suojausmekanismi aiheutti myös sen, että eron jälkeen minun oli keskityttävä siitä toipumiseen ja masennus pysyi poissa. Kun eron kanssa ei tarvinnut enää tehdä töitä, masennus hyökkäsi. Aloitin lääkityksen ja sitä muutettiin monta kertaa, kunnes vihdoin oikea lääke löytyi. Pahimmillaan sain paniikkikohtauksen, jos minun piti tehdä jotain muuta kuin käydä vessassa tai nukkua. En voinut poistua kotiovestani minnekään, kun paniikki oli niin valtava. En ole mielestäni milloinkaan elämässäni ollut henkisesti niin huonossa kunnossa, mitä olin viime syksynä. Olin pitkään sairauslomalla töistäkin.

Viimein tämän vuoden tammikuusta lähtien olen taas voinut paremmin. Lääkitys on purrut ja tuntuu, että elämä alkaa jälleen voittaa. On tämä kyllä hassua: ehdin juuri itse pahimman ohi, kun äitini sairastui. Nyt minulla on onneksi voimia kestää tätä tilannetta ja toivon mukaan olla tukena muulle perheelle ja etenkin äidilleni.

Tässä kai nämä uutiset päällisin puolin. Tahdon taas kiittää teitä kaikkia, jotka ovat viimeisen vuoden aikana kommentoineet blogiani tai laittaneet minulle sähköpostia. Palataan asiaan!