Eräs blogiani jo jonkin aikaa sitten kommentoineen ihmisen sanat ovat jääneet mieleeni pyörimään. Hän totesi haikaillessani vanhan suhteeni ja Xn perään, että parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas. Ja niinhän se on, että elämäni Xn kanssa oli pitkälle yhtä helvettiä.

Muistan viime talvena yhden päivän, kun kävelin kotiin. En edes muista mistä olin tulossa. Tunsin oloni niin onnettomaksi suhteemme ja Xn takia, että itkin. Itkin sitä, miten voin olla niin onneton, miten tuskaa kotiin on mennä, miten tuskaa on nähdä toinen. Jota ei välittäisi nähdä. Miten kamalalta tuntuu Xn takia mennä omaan kotiin, paikkaan, jonka pitäisi olla paras ja turvallisin maailmassa.

Useammin kotia lähestyessäni olin kuitenkin ihan hyvällä tuulella. Hyväntuulisuus jäi aika usein oviaukon ulkopuolelle, se ei seurannut minua sisään. Ei tuntunut kivalta mennä kotiin, jossa oli sänky petaamatta, X koneella pelaamassa ja kauhea sotku. Sotkun oli aiheuttanut X itse oman nukkumaanmenoni jälkeen, kun oli kokkaillut itselleen jotain tai jättänyt kaljatölkkejä pitkin poikin asuntoa. Saattoi X olla monesti vielä nukkumassakin töistä tullessani, kun oli pelannut aamuun saakka. Joskus hän oli taas aloittanut jo viinipullon tyhjentämisen tai oluenjuonnin. Ei kai ihme, jos hyväntuulisuus kaikkosi. 

En voinut ensinnäkään ymmärtää sitä, että hän kotona koko päivän olleena ei ollut voinut edes tiskikonetta täyttää tai tehdä mitään muuta - edes jotain ihan pientä, yhteisen viihtyvyyden eteen. Edes siivota edellisen yön sotkujaan. Yleensä edellytin häneltä ainoastaan sängyn petaamista, koska se oli minulle tärkeä asia. Aika usein oli sänkykin petaamatta. Pelkästään sen näkeminen nosti raivon, kiukun ja vihan pintaan. Minusta tuntui muutenkin, että minua ei arvosteta tarpeeksi ja tämä sängyn petaamisasia tuki tätä tunnetta, koska Xlle ei todellakaan ollut epäselvää, että halusin sängyn olevan pedattuna. Kuulostaa ehkä pieneltä asialta tuo sängyn petaamisasia, mutta pienistä asioistahan ne suuret koostuu ja toivoin niin, että X osoittaisi minulle sillä tavalla arvostavansa, kunnioittavansa, välittävänsä. Mielestäni se ei ole paljoa vaadittu ja se oikeasti oli ainoa asia mitä häneltä odotin.

Paljon asioita edellisen lisäksi teki suhteestamme helvettiä. Tai paremmin sanottuna oman kokemukseni helvetilliseksi. Ja minä kaipaan sitä takaisin! Vieläkin, vaikka olen jo suht vahvoilla, minä kaipaan suhdettamme. Olen yrittänyt miettiä ja itselleni selittää, että ei se oikeasti ole X ketä tai mitä tässä kaipaan vaan sitä parisuhteen tuomaa turvallisuutta. Fyysistä, emotionaalista ja taloudellista. Ja ylipäätään sitä konseptia, joka meidänkin suhteemme ympärille rakentui: Xn perhe, ystäväpiiri, hänen asiantuntemuksensa omalla alallaan, yhteinen koti... Sitä luulen nyt kaipaavani. Minua pelottaa tämä elämä tällä hetkellä. Pelottaa etten onnistu, pelottaa jos kaikki menee pieleen. Jään yksin. Ilman ystäviä tai elämänkumppania. Järki sanoo, että hyvin kaukaa haettuja ovat pelkoni, mutta silti jossain alitajunnassa käy ainainen nakerrus.

Yksi syy tällaisten pelkojen olemassaoloon on varmasti se, että olen tällä hetkellä taloudellisesti aika tiukoilla. Yksineläminen ja yksinelon aloittaminen on pirun kallista puuhaa! Kauhistuttaa jo etukäteen ensi kuussa erääntyvät laskut. Käyn joka päivä paniikissa katsomassa ja laskeskelemassa nettipankissa, riittävätkö rahani ja kuinka säästäväisesti minun täytyy elää, että selviän heinäkuun palkkapäivään. Kesäkuun tuleva palkka on jo käytännössä katsoen mennyt. Nyt en voikaan rahapulassani saada tai pyytää toiselta rahaa. Voin toki lainata vaikka perheeltäni, mutta se pitää maksaa takaisin. Kumppanille ei koskaan ole tarvinnut, vaan olen aina elänyt parisuhteissa, jossa se on maksanut, kummalla rahaa on ollut. Harvoin niin on käynyt, etteikö olisi ollut, nyt ei vaan saa olla koskaan niin, koska ei ole sitä puolisoa auttamassa. Pelottaa. Toivon, että loppukesästä helpottaa.

Tänään minulle sattui myös juttu, joka sai pohtimaan tätä suhdehelvetin todellisuutta. Kävin luovuttamassa verta. Hemoglobiiniarvoni oli 139. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin hyvä hemoglobiini! Ja se ei ollut sattumaa, koska yritin kolmisen viikkoa sitten käydä luovuttamassa edellisen kerran verta ja silloin arvo oli täysin sama. Sillä kerralla en voinut luovuttaa allergialääkityksen vuoksi, mutta nyt sain. Edellisestä onnistuneesta luovutuksestani oli puolitoista vuotta aikaa. Silloin hemoglobiiniarvoni oli ollut 126, vain yhden pykälän yli naisten luovutusarvon alarajan. Tuli mieleeni, että voiko suhteeni päättyminen Xn kanssa vaikuttaa niin paljon terveyteeni, että veriarvotkin näyttävät ihan muuta mitä aikaisemmin.

Viimeisen yhdessäolovuotemme aikanahan sairastin ihan hirveästi. Astma oireili ensimmäistä kertaa elämässäni, sain keuhkokuumeen, keuhkoputkentulehduksen, revenneen kystan, flunssaa, rajuja migreenikohtauksia ja niin edelleen. Tuntui, että olin koko ajan sairaana ja se veti mieltä vielä matalammaksi. Eron jälkeen en ole ollut sairaana ollenkaan enkä kertaakaan poissa töistä fyysisen sairauden vuoksi. Onko tämä sattumaa vai onko tällä oikeasti yhteys Xään ja suhteeseemme? Aika näyttää varmasti. Pidän asiaa sitä todennäköisempänä mitä kauemmin pysyn terveenä.