En voi sille mitään, mulla on tosi ikävä sua. Sydäntäni raastaa se, että olet päässyt tästä niin hyvin ylitse. Tai niin ainakin minulle esität. Minua helpottaisi se, että käytäisiin asioita läpi, uudestaan ja uudestaan. Kuulisin uudestaan niitä syitä, miksi tämä ei kannata. Saisin kysyä lisää ja tarkemmin. Mutta sinä et jaksa. Tai niin ainakin luulen. Siksi jätän keskustelunavaukset tekemättä. Välillä mietin, että teenkö taas virheen, kun oletan, että et jaksa keskustella. Jos vaikka jaksaisitkin? Jos se vaikka onkin totta, että en tunne sinua ollenkaan tämän yhteisen ajan jälkeen, niin kuin sinä minulle väität.

Olen tehnyt elämässäni ja meidän suhteessamme virheitä. Toiminut väärin sinua kohtaan. Olen pyytänyt niitä asioita myös anteeksi. Miksi se ei riitä? Miksi en riitä sinulle? Miksi sinä ajattelet, että toimimalla samoin kuin tähänkin asti joku toinen suhde voi kohdallasi onnistua tätä paremmin? Miten pystyisit joustamaan kannoissasi ja periaatteissasi paremmin jonkun toisen kanssa kuin minun? Miksi haluat heittää hukkaan kaiken mitä olemme yhdessä rakentaneet?

Minulle olisi tärkeää, että edes moikkaisit kun tulen kotiin. Et ole huomaavinasikaan. Eletään illat puhumatta toisillemme mitään - ellet sinä halua keskustella. Mennään sinun ehdoillasi, koko ajan. Saan silloin sitä mitä minä tarvitsen, kun sinulle sopii. Niinhän se on kyllä aina ollutkin, mutta miksi se ei tunnu nyt merkitykselliseltä? En voi myöntää itselleni, että se asia ei olisi tullut koskaan muuttumaan meidän kohdalla vaan yhä toivon ja uskon siihen, että homma olisi toiminut.

Haluaisin huutaa. Heitellä tavaroita, rikkoa, raivota. Että tajuaisit, miten pahalle minusta tällä hetkellä tuntuu. Mutta yritän purra hammasta. Yritän olla ajattelematta. Yritän kuormittaa muita ihmisiä ja kertoa heille. Puran turhautumistani liikuntaan, siivoamiseen, tekemiseen. Mietin sitäkin, että haluaisitko oikeasti tietää miltä minusta tuntuu vai onko näin parempi. Kai kysyisit, jos haluaisit? Toivon ainakin niin. Mutta kannattaisiko minun silloin näyttää rehelliset tunteeni? Olisiko siitä yhtään mitään hyötyä? Nauttisitko vaan kun kärsin?

Tiedän, että olet päätöksesi tehnyt ja pysyt kannassasi. Minun on jatkettava, on pakko jatkaa. Yritän ajatella, ettet ole minua ansainnut, jos se helpottaisi. Ei se vielä ainakaan helpota. Toivon, että joskus tulee vielä sellainen päivä, että kaikkien ristiriitaisten viestiesi sanoma selviäisi minulle kirkkaana, että ymmärtäisin ja saisin rauhan. Että pääsisin irti. Vielä ei ole sen aika. Nyt on ikävä. Minun täytyy kestää tunteitani niin kauan kuin niitä riittää. En voi taistella vastaan. Järjen ääni ei voita tunnetta. Ei tälläkään kertaa.