Olen hiljalleen käynyt läpi jo aiemminkin mainitsemaani ja käsittelemääni Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy (alkuperäisteos v. 1992, omassa käytössäni kolmas painos vuodelta 2004). En tiedä miksi, mutta en jaksa lukea kirjaa pitkiä pätkiä kerrallaan. Ehkä se on liian rankkaa. Ehkä haluan imeä itseeni jokaisen lauseen ja ymmärtää sen täysin ennen kuin jatkan eteenpäin. En tiedä. Mutta etenen kuitenkin. Omalla tavallani. Ja tällä kertaa se tapa on hitaasti ja varmasti. Olen ajatellut, että kirja on päästävä loppuun, ennen kuin olen valmis jatkamaan elämääni parisuhderintamalla.

Kirjan lukeminen herättää minussa joka kerta paljon ajatuksia, oivalluksia ja mietteitä. Luen sieltä myös asioita, joita olen saanut lukea täältä blogistakin kommenttien muodossa. Tällä viikolla varsinkin lause "Lähes aina rakkaussuhde, joka alkaa ollessasi syvän tuskan vallassa, lisää onnettomuutta pitkällä tähtäimellä. [...] ...jos voit rakentaa ystävyyssuhteita rakkaussuhteiden sijaan, on se tällä hetkellä paljon antoisampaa." (s. 56) on puhutellut minua paljon. Ehkä lauseen tärkeyttä minulle kuvaa se, että muistan ulkoa, miltä sivulta se löytyy ja monenneltako riviltä se alkaa. Olen lukenut sen viime päivinä useaan otteeseen ja yrittänyt sisäistää sen syvimpiä ajatuksianikin myöten.

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, tunnen itseni välillä niin vialliseksi ja vajavaiseksi sen vuoksi, että X on jatkanut omaa (rakkaus)elämäänsä samantien tai jos tarkkoja ollaan niin jo ennen kuin hankkiutui minusta eroon. En voi oikeastaan vielä edes kuvitella itseäni mihinkään vakavaan suhteeseen. (Onneksi asia ei estä kuitenkaan villiä sinkkuelämää, jota taidan tällä hetkellä aika kiitettävästi harrastaa ja josta ehkä raportoin joskus myöhemmin ;).) Olenhan minä kuullut sen moneen kertaan teiltä lukijoiltakin, että oma tapani on kuitenkin pidemmän päälle järkevämpi ja mitä riskejä Xn tapaan liittyy. Ja kuten todettu - en edes kykenisi mihinkään muuhun. Tai no kai kykenisin jos olisi pakko, mutta se olisi kyllä itseni ja sen toisen osapuolen huijaamista. Onneksi ei ole pakko mitään. No menipäs tämä jossitteluksi.

Mutta kuitenkin. Kun luin tuon lauseen Fisherin kirjasta, se kolahti. Ehkä asioiden sisäistäminen vaatii sen tietyn määrän lukukertoja, toistoja, alitajunnan työtä ja vakuuttelua sekä vielä oikean ajankohdan ja mielentilan ennen kuin ne sitten viimein tuntuvat järkeviltä ja uskottavilta. Ennen kuin niihin voi uskoa. Minä uskon nyt. Uskon, että  minussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Tällä tavalla minä teen loppuelämästäni onnellisemman, vakaamman, pysyvämmän. Toisin kuin X. Nyt ei tarvitse edes todeta, että jos tällä kertaa hänelläkin kaikki olisi erilaista. Jos tällä kertaa uusi, vanhan päälle aloitettu suhde kantaisi sen loppuelämän. Kun eihän se kanna. Onhan X sitä harjoitellut elämässään. Ainakin neljä kertaa. Miksi viides olisi erilainen?

Fisher puhuu ystävyyssuhteista ja niiden rakentamisesta rakkaussuhteen sijaan. Minä olen rakentanut. Minulla on paljon ihania ystäviä, joista monen kanssa ystävyys on vain vahvistunut eron myötä. Tahdonkin tässä lausua syvältäkin syvemmältä tulevan kiitoksen kaikille ihanille ystävilleni, jotka ovat olemassa, joihin voin luottaa, jotka ovat minua tukeneet sekä ylä- että alamäissä ja jotka ovat tukenani tulevaisuudessakin. Ovat yksinkertaisesti olemassa. Minun elämässäni.

Kiitos olemassa- ja elämässäolosta ainakin Tupulle, Millulle, Outille, Tesselle, Johkulle, Johannalle, Krisulle, Katjalle, Sarille, Terhille, Piialle, Katjalle, Lissulle, Sarille, Katille, Päiville, Mintulle, Jakelle, Mirkalle, Susannalle, Katille, Tanjalle, Sannalle, Satulle, Arjalle, Raijalle ja Jounille! Ilman teitä en olisi selvinnyt. Ilman teitä en olisi tässä missä nyt olen. Ilman teitä en olisi minä.