Onpa ollut elämä yllättävän hankalaa tämä oleminen tällä viikolla. Vaikka siskon kuolema ei erityisen suurta ja näkyvää surua nostattanutkaan pintaan, se on silti vaikuttanut minuun todella voimakkaasti. Olo on samanlainen kuin noin vuosi sitten palattuani töihin eron jälkeen. Silloin tuntui, etten voinut tehdä mitään, mikä vaatii vähänkin suurempia ponnisteluja. En ollut lainkaan sosiaalinen. Ahdisti. Työnteosta ei tullut mitään.

Niin on nytkin.

Maanantaista lähtien on ollut tosi hankalaa olla. Olen ollut hyvin paljon omissa oloissani. En halua keskustella kenenkään sellaisen kanssa, joka on vieras minulle tai edes puoliksi vieras. En jaksa skarpata uusien ihmisten seurassa enkä uusissa tilanteissa. Hermo meinaa palaa heti, jos minulta vaaditaan vähänkin jotain. Itkettää ehkä ihan vähän koko ajan, mutta en ole itkenyt. Toisaalta haluaisin kovasti, että joku huomaisi, että minulla on suru ja hätä. Toisaalta toivon, että kukaan ei kiinnittäisi minuun mitään huomiota. Ristiriitaista.

Ehkä tämä kohta helpottaa.

Olen miettinyt jo kovasti hautajaisia. En oikeastaan muuta kuin Xn ja Ruohon kohtaamista. Olen miettinyt, että jos X on perheensä kanssa kättelemässä ja toivottamassa vieraat tervetulleiksi juhlaan, mitä minä sanon hänelle? Silloinhan kuuluisi sanoa: "Otan osaa." Mutta miksi sanoisin hänelle niin, kun en ole (hänen kohdallaan) sitä mieltä? Pitääkö minun siis valehdella ja tehdä, kuten etiketti vaatii vai vaan kätellä ja sanoa moi? Ja ottaa osaa sitten muille. Toisaalta jos yhtään tunnen Xää, hän ei siinä rivissä ole mitään kättelemässä, mutta tämä on ihan uusi tilanne eli saattaahan hän ollakin. Välillä naurattaa, miten pieniä asioita sitä vatvoo päässään tuntikausia ja miten pienistä asioista tekee monimutkaisia liiallisella ajattelulla. Ehkä tuokin tilanne menee sitten ohi ihan itsestään eikä se edes ole suuri asia muille kuin itselleni.