Minulla on ollut eron jälkeen itseluottamus omaan ulkonäkööni aikalailla kateissa. En saata kerta kaikkiaan uskoa, että voisin näyttää jossain tilanteessa tai jonkun mielestä hyvältä. Olenhan toki saanut paljon positiivista palautetta ystäviltäni ja vähän muiltakin. Se tuntuu kyllä hyvältä, mutta ei silti saa omaa ajatusmaailmaani muuttumaan. Uskon, että ystäväni sanovat ulkonäöstäni vilpittömän mielipiteensä, mutta muiden palautteeseen suhtaudun huomattavasti varauksellisemmin. Esimerkiksi jos joku vastakkaisen sukupuolen edustaja sanoo, että oletpas sä söpö tmv., ajattelen heti, että no tuokin sanoo niin vaan siksi, että saisi pesää. Ei se voi oikeasti olla sitä mieltä, koska minähän olen ruma tai parhaimmillanikin ainoastaan tavallisen näköinen.

En tiedä voinko syyttää tästä "ongelmastani" suhdettamme lainkaan. X ei oikeastaan koskaan sanonut mitään negatiivista ulkonäöstäni. Se tuntui kivalta, koska Xn edeltäjä taas nimitteli minua muun muassa lehmäksi tai läskiksi ja huomautteli, että onpas sun perse taas levinnyt. Olen huomannut, että varsinkin riidellessä hyvin monen pariskunnan tapana on nimitellä toisiaan rumilla sanoilla, kun se ei ollenkaan kuulu varsinaiseen asiaan.

En sano, ettenkö olisi itse sitä koskaan tehnyt. En muista ollenkaan, mutta voisin olettaa, että ensimmäisen suhteeni aikana nimittelin samalla mitalla takaisin. Xää en nimitellyt koskaan. Pahin asia, mitä olen hänelle varmaan koskaan sanonut, on "haista paska" ja silloinkin X halusi erota. Sen takia mitä sanoin. Enpä sanonut toiste. Sen sijaan keskityin haukkumaan ja nimittelemään Xää siskoilleni tyyliin: "arvaa mitä se ääliö lepakkosilmä on nyt tehnyt!?" Jotenkin se helpotti, kun sai edes sillä tavalla purkaa turhautumistaan toiseen.

Siinä arvostin kyllä Xää, että tuohon nimittelyyn ei meidän suhteessamme lähdetty. Oli turvallista olla eri mieltä, kun tiesi, ettei koskaan saa kuulla itsestään mitään henkilökohtaista. Mitään sellaista ikävää, joka ehkä aiheuttaa pysyviä ja pitkäaikaisia traumoja. Vai mitä luulette, miten moni syömishäiriö on vaikkapa saanut alkunsa jostain ärsyyntyneenä lausutusta läski-kommentista? Luulen myös, että tuollaiset nimittelyt kaivertavat aika kauan parisuhteessa, ellei ihan loputtomasti. Myös positiivisen palautteen muistaa. Itse ainakin muistan tasan tarkkaan kuukauden ja vuoden, kun X sanoi minua viimeksi kauniiksi. Se oli maaliskuussa 2003.

Parisuhteen aikana omaa ulkonäköä ei tarvinnut pahemmin miettiä. En kokenut, että minulla olisi ollut tarvetta vakuuttaa ketään sillä, miltä näytän. Olinhan lisäksi jo yhdelle kelvannut ja se riitti minulle. Tuntuu vähän hölmöltä ajattelutavalta näin jälkeenpäin, mutta näin luulen ajatelleeni, koska ulkonäköasiat eivät olleet silloin ollenkaan pinnalla. Tai kyllä minä varmaan aika tehokasta itseinhoa silloin(kin) tunsin, mutta en kokenut sitä mitenkään suureksi ongelmaksi.

Suhteen aikana en jaksanut siis pahemmin laittautua. Saattoi mennä monta päivää, että edes harjasin hiuksiani. Yleensä pidin niitä kiinni. Meikannut en koskaan, ainakaan arkisin. Elämäni on tällä hetkellä aika erilaista sen suhteen. Nykyään minulla on hiukset joka päivä laitettuna ja lähes aina auki. Aikaisempi, nuorena koettu suuri tuska ja kärsimys luonnonkiharoista hiuksista on muuttunut aikuisiällä suureksi helpotukseksi. Ratkaiseva käänne tapahtui silloin, kun tajusin, että kiharoita vastaan ei kannata pahemmin taistella. Helpommalla pääsee, kun antaa hiusten sojottaa sinne minne ne itse haluavat. Onnekseni omat kiharani ovat vielä sen verran lieviä, että pörröisten kikkuroiden lisäksi saan ne aika helposti suoristettuakin.  (Joku keksijäpalkinto muuten sille henkilölle, joka suoristusraudan kehitti! Se tekee oikeasti ihmeitä hiuksille.) Tosin sadepäivinä hiusten suoristamista ei kannata kokeilla. Tuosta näkökulmasta Suomessa sataa valitettavan usein.

Hiustenlaiton lisäksi myös meikkaan. En muista koska olisin viimeksi poistunut asunnostani ilman meikkiä, ellei lauantaiaamun spinningiä lasketa ja joskus myös salilta illalla palatessani jätän meikkaukset tekemättä. Luulen, että ainakin jollain tasolla haluan nykyään meikata ja laittautua myös siksi, että saatan törmätä Xään ja Ruohoon. Minulla täytyy olla sitä varten suojamuuri. Enkä luule, että tuo ajatus on edes kovin kaukaa haettu, koska jos joskus on pakko käydä ostarilla meikittä, ajattelen, että nyt ne kuitenkin tulevat vastaan. Juuri tällä kertaa, kun näytän ihan kamalalta.

Meikkaaminen ei vie edes älyttömästi aikaa. Jo kymmenessä minuutissa saa aikaan vaikka mitä. Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten jaksanut kiinnittää ulkonäkööni erityistä huomiota parisuhteen aikana. Se, että on tukka hyvin ja kasvot maalattuna, antavat jo aika tehokkaan suojan pahaa maailmaa vastaan. On enemmän itseluottamusta ja tuntuu paremmalta. Vaikka siis kauniiksi ei voi kehuakaan.

Kyllä minä ensimmäiset vuodet jaksoin suhteenkin aikana laittautua ja sen jälkeen aina lomien aikana. Luulen, että se jäi pikku hiljaa siksi, että en saanut Xltä minkäänlaista palautetta. Jos miettii, että olimme yhdessä vielä kolme vuotta sen jälkeen, kun hän viimeksi sanoi aiheesta jotain, niin kyllähän se vaikuttaa motivaatioon. Sitä ajattelee helposti, että no ei tuolle ole näköjään mitään väliä miltä näytän ja sitten alkaakin mennä sieltä mistä aita on matalin. Toinen suuri syy laittamattomuuteen oli varmasti suhteen aikana koettu pohjaton väsymys. Käsitykseni mukaan olen syksystä 2004 lähtien viime kevääseen saakka ollut vain väsynyt, väsynyt, väsynyt ja vielä väsyneempi. Ehkä ilmiötä voisi kutsua myös nimellä masennus.

Siirrytäänpä takaisin tuohon kauneusasiaan. Minä olen aina välillä harrastanut sellaista tietoista leikkiä, että yritän nähdä jokaisen ihmisen kauniina. Se ei ole edes vaikeaa. Jossain tylsässä kokouksessa tai koulutuksessa on mukavaa ajanvietettä katsella ihmisiä ja huomata heidän kauneutensa. On myös avartavaa huomata, että kykenee näkemään sellaisetkin ihmiset kauniina, joiden kanssa ei vaikka tule niin hyvin toimeen tai jotka muuten saavat ärsytyshermot ylikuormittumaan. Vaikka meitä ihmisiä on joka lähtöön, kaikki ovat kauniita omalla tavallaan. Kaikki muut paitsi minä.

Kun tunnustin tämän ehkä kieroutuneenkin ajattelutavan siskolleni, hän ehdotti, että kokeilisin vaan rohkeasti ajatella, että olen kaunis ja näytän hyvältä. No minähän kokeilin. Tämä tapahtui siis viime keskiviikkona. Käyn silloin pelaamassa sählyä. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kun pääsin pelihallille. Olin ensimmäisenä paikalla ja kentän reunalla istui kaksi nuorehkoa (ikä 20-25) miestä. Toinen, se todella hyvän näköinen alkoi tuijottaa minua niin, ettei meinannut saada silmiään irti. Ja mitä tapahtuu minulle? Tsempattu itseluottamukseni katosi kuin tuhka tuuleen ja "mänäytänhyvältämänäytänhyvältä"-mantrani unohtui sen sileän tien. Mielessäni ei ollut muuta kuin ajatus siitä, että tyyppi tuijottaa sen takia, kun näytän niin kamalalta. Säälien.

Tulipa tästä pitkä juttu, vaikka etukäteen ajattelin, ettei minulla ole aiheesta sanottavaa kuin parin kappaleen verran. Jos jollakulla lukijallani on hihassaan jotain salaisia aseita, millä voisi aivopestä itsensä näkemään oman kauneutensa, niitä otetaan mielellään vastaan. Tähän vaivaan ei auta muiden vakuuttelut, minun täytyy jotenkin tajuta se itse. Luulen - tai ehkä paremminkin toivon - että tajunnan laajeneminen asian suhteen ei välttämättä vaadi paljoakaan. Pitää vaan tietää mistä narusta vetää.

Niin ja muistakaahan miehet kehua niitä naisianne! Samoin kuin naiset miehiänne!