Onpa ihanaa saada kommentteja, jotka nostavat ison kasan ajatuksia esiin. Harvoin kommentoija itsekään tajuaa kommenttinsa merkitystä sitä kirjoittaessaan. Joskus aikoinaan, kun aloin blogia kirjoittaa, en edes ajatellut, että joku tekstejäni joskus kommentoisi. Vielä vähemmän osasin ajatella sitä, mikä merkitys kaikilla kommenteilla tulee itselleni olemaan.

Tällä kerralla aivoni pisti raksuttamaan Lyran kommentti edellisessä postauksessani. Mietinkin postausta kirjoittaessani, että saako lukija sen kuvan, että lykkään surua jotenkin. Lähinnä mietin lausetta: "Itkettää ehkä ihan vähän koko ajan, mutta en ole itkenyt." En mielestäni ole itkenyt siksi, ettei ole niin paljon itkettänyt.

En edes tiedä, tarkoittiko Lyra varsinaisesti minua ja tätä tilannetta tuolla surun lykkäämisellä, mutta rupesin kuitenkin miettimään asiaa. Mielestäni en ole lykännyt surua, mutta saatanko tehdä niin sittenkin? Olen muutenkin ollut huomaavinani, että vältän tilanteita, joissa ehkä tuntisin negatiivisia ajatuksia. En tiedä onko tämäkin sellainen. Voisiko olla niin, että olo helpottuisi jos antaisin itkun tulla. Jos antaisin itketyksen kasvaa niin suureksi, että se muuttuisi kyyneleiksi. Taistelenko minä nyt jälleen kerran negatiivista tuntemusta vastaan? No, en voi sanoa, että tämän hetkinen olo olisi mikään positiivinen muutenkaan, mutta silti... En ehkä anna tämän mennä pidemmälle. Ja sitten käy niin, että jään pitkäksi aikaa tähän ikävään fiilikseen, painon tunteeseen rinnassa, palan tunteeseen kurkussa.

Kun kirjoitin, että toivoisin toisaalta jonkun huomaavan suruni ja hätäni, niin tarkoittaako se sitä, että niin tekemällä tämä toinen saisi patoni murtumaan? Eli minä toivon alitajuisesti jotain helpotusta tähän olooni ja oletan, että se tulisi sillä, jos joku huomaisi? Yleensähän toisten osoittama ehkä vähän liioiteltukin myötätunto saa itkun tulemaan, vaikka olisi miten päättänyt etukäteen olla vahva. Hitto tämä on vaikeaa enkä ollenkaan tiedä oikeaa vastausta.

Jotenkin tuosta kuolemasta puhuminen ystävien kanssa tuntuu vaikealta. Siinä mielessä, että ei minulla ole siihen mitään uutta sanottavaa, mitä en olisi jo sataan kertaan sanonut. Se olisi vain vanhan toistoa. Kuka sitä jaksaa kuunnella? Sitä, että vatvon samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen? En haluaisi olla vaivaksi. Äsht. Ja näin minä ajattelen siitä huolimatta, että osaisin tällä samalla hetkellä nimetä monen monta ystävääni, jota tämä ei haittaisi pätkääkään.

Kuolema ja Xn tuleva kohtaaminen on nostattanut yllättävän paljon pintaan omia negatiivisia tunteitani Xää kohtaan. On aika masentavaakin huomata, että minä vihaan häntä kaikesta huolimatta vielä niin paljon. Vaikka olen mielestäni kyennytkin antamaan hänelle anteeksi hänen tekojaan, niin nyt kuitenkin ainoat tunteet mitä häntä kohtaan tunnen, ovat vahingonilo ja viha. Enkö minä ole edistynyt mihinkään suuntaan?

Minä en halua käyttää energiaani Xn vihaamiseen tai ylipäätään hänen ajattelemiseensa. Mutta niin olen tehnyt taas kerran, ihan liikaa. Viime yönä nukuin tosi huonosti ja kuka olikaan mielessäni: X. Yritin kääntää ajatuksiani pois mukaviin asioihin, mutta koko ajan ne palasivat Xään. Johan tässä menikin pitkä aika, ettei minun tarvinnut uhrata ajatuksiani häneen sen kummemmin. Nyt on menossa taas joku ihme taantumus.

Uskon toki, että tästäkin selvitään. Mutta sitä en osaa sanoa tarkalleen, että miten ja missä ajassa. Sotasuunnitelma puuttuu.