Päivät menevät tosiaan kuin siivillä. Töissä on kiirettä ja niin on kyllä vapaa-ajallakin. Tuntuu, että työpäivien jälkeen ei ehdi tehdä kotona yhtään mitään, kun jo pitää mennä nukkumaan, että jaksaa seuraavana päivänä taas nousta.

Ostin eilen auton itselleni. Vähän se kyllä hirvitti etukäteen, mutta ei hirvitä enää. Olin varautunut melkein 200 euroa korkeampiin vakuutusmaksuihin, mitä ne loppujen lopuksi olivatkaan ja lisäksi alitin autonhankkimisbudjettini yli tuhannella eurolla. Nyt pitää vaan toivoa, että tein oikean valinnan - käytetyt autot kun ovat lähes aina arvoituksia ja paljon on tsägästä kiinni, miten loppujen lopuksi käy. Autokaupatkin tein ihan yksin, tosin puhelinkonsultaatiota sain muutamalta asiantuntijaystävältäni etukäteen. Pikku hiljaa palaa sellainen hallinnan tunne omasta elämästä. On hienoa, kun voi itse päättää, toisaalta välillä vähän pelottavaakin.

Kotona on siistiä kun menen sinne. Kukaan ei puutu menemisiini. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että on vaikka pitkään töissä tai muualla. Tosin lemmikkini on ollut hieman huomionkipeämpi kuin aikaisemmin. Ennenhän silläkin oli leppoisat oltavat, kun X oli kotona ja seurana kaiket päivät. Lupasin laitella käymiämme keskusteluja tänne myöhemmin, kun kaikki on selvää, niin voitte itse päätellä niistä vuorovaikutuksemme ja liioittelun tasoni. En uskalla vielä. Minulla on Xltä vielä saatavia ja se mittausvehjekin pitää palauttaa.

Ruoho muuttaa sitten huomenna Xn luo asumaan. Olen koko ajan etukäteen ajatellut, että haluan hänet nähdä, mutta nyt kun oikeasti tuo päivä koittaa, että hän on törmättävissä ja nähtävissäkin, toivon todellakin, ettei niin tapahtuisi. Ja toivottavasti minun ei ainakaan tarvitse todistaa heidän lääppimistään missään julkisella paikalla. Tiedän, että todennäköisyys siihen on oikeasti tosi pieni, mutta kuitenkin olemassa. En kai minä voi ikuisesti sitä välttää, että Ruohon näkisin, varsinkin, jos aion pitää yhteyttä Xn perheeseen. Xn sisko on vakavasti sairas. Hänet leikataan lähiaikoina. Haluan olla yksi hänen tukijoistaan - näyttää että välitän. Samalla tavalla kuin hän näytti minulle silloin, kun erokriisi oli pahimmillaan.

Soitin tälle siskolle tänään. Onneksi ehdimme puhua ainoastaan hänen asioistaan, kunnes minun piti lopettaa puhelu eli hän ei ehtinyt kysyä omia kuulumisiani ollenkaan. Ei tarvinnut vielä sanoa. Ilmeisesti he kuitenkin tietävät jotain, koska kukaan ei ole perään kysellyt tai ilmaissut huoltaan siitä, että miten asumisasiani edistyvät.

Minulla on nykyään niin kiireistä tämä elämä, että unohdan syödä. Aina välillä on näläntunne päällä, mutta se menee äkkiä ohi ja sitten saatan monen tunnin jälkeen - yleensä nukkumaan mennessä - huomata, etten sitten syönytkään. Onneksi työpaikalla on tarjolla lämmintä ruokaa eli työpäivinä tulee syötyä ainakin kerran. Ja olen minä viikonloppuisinkin onnistunut syömään ainakin sen kerran. Paino tulee koko ajan alas, mihin olen kyllä tyytyväinen, koska vararavintoa oli ihan kiitettävästi kertynyt miehen elintapojen ohella.

En minä Xää syytä lihomisestani. Itsehän olen joka palan suuhuni työntänyt. Mutta vaikeaa hänen kanssaan oli syödä terveellisestikään, koska hän harrasti mäkkäriä, lähikebab-pizzeriaa ja grilliruokaa harva se päivä. Vaikka itse miten yritti välttää kiusausta, kyllä se aika lailla vitutti vetää jotain porkkanaraastetta kun toinen tulee kotiin pizzan kanssa. Ja ostelee kaappeihin hyviä juustoja ja majoneeseja. Lisäksi X ei suostunut monestikaan syömään jotain vähärasvaista "terveysruokaa" mitä tein, joten oma motivaationi niiden valmistamiseen kärsi. Itse hän taas ei osannut valmistaa mitään vähärasvaista, vaan kaikki yritykset olivat lähinnä kauhean näköisiä ja mauttomia limakastikkeita. Kerman, majoneesin ja rasvan avulla X osasi tehdä hyviä (ja lihottavia) ruokia. 

Onneksi nyt ei ole kiusauksia, koska kaapeista löytyy ainoastaan sitä, mitä sinne itse ostaa. Hassua on myös se, että en ole syönyt makeaa tai karkkeja helmikuun jälkeen. Ei huvita. Ei maistu. En tiedä, tai sitten en halua ottaa, koska pelkään repsahdusta - sitä että syön niitä sitten joka päivä. Ja kun on yksin, kukaan ei ole luomassa paheksuvia katseita tai kontrolloimassa tekemisiäni. Puolensa kaikella.