“Toivon todella, että ensi vuonna voisin kirjoittaa, että nyt menee paremmin ja energiaa on. Sitä odotellessa.”

Tähän lauseeseen päättyi viime vuoden päivitykseni.

Niinpä niin.

Facebookiin vuodenvaihteessa kirjoittamani lause: “Kulunut vuosi oli elämäni ylivoimaisesti paskin ikinä.” kertoo ehkä siitä, että viime vuonna toivomaani sisältöä ei tässä päivityksessä ole.

Olen ollut yhä aivan tajuttoman väsynyt. Olen käytännössä jaksanut käydä töissä ja siihen se on jäänyt. Sosiaalinen elämäni on ollut lähes nollassa työajan ulkopuolella. Olen jaksanu tavata vain lähimpiä ystäviäni. Verikokeiden tulokset ovat olleet aina normaaleja, arvot rajojen sisäpuolella. Syksyllä pyysin itselleni kilpirauhaslääkitystä, vaikka kokeet eivät vajaatoiminnasta kertoneetkaan. Silti minulla on lähes kaikki vajaatoiminnan oireet. No ei auttanut lääkitys ei, mutta ei myöskään pahentanut tilannetta.

Olen toki tehnyt paljon töitäkin. Oman “vakkarityön” lisäksi olen tehnyt keikkaa kolmeen eri paikkaan välillä niin, että työtunteja on viikossa ollut lähes 70. Itse en koe, että tuo työnteko olisi itseltäni voimia vienyt, mutta muut ovat olleet toista mieltä. Tiedä sitten. Nyt olen pitänyt taukoa keikkatöistä yli kolme kuukautta, mutta väsymys ei ole siitä huolimatta helpottanut.

Niin ja siis, yllätys yllätys, olen edelleen sinkku. Treffittömyysputki katkesi kuitenkin kesällä, kun kävin nettitreffeillä. Vaikka tapaamani henkilö oli mukava, se jäi siihen kertaan. Sen lisäksi elämässäni ei olekaan ollut mitään läheisempää kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa - jos työkavereita ja kavereita ei lasketa.

Huhtikuussa maailmani hajosi totaalisesti, kun kissani kuoli täysin yllättäen. Olihan hänellä ikää jo 15 vuotta, mutta silti täysin yllättävä sairastuminen ja poismeno sai minut tolaltani pitkäksi aikaa. Kissa oli kuitenkin elämäni rakkain asia, ollut siitä lähtien, kun sen sain. Koen, että kissani oli minulle kuin oma lapsi. Vieläkin sydän rutistuu tuskasta pienen rusinan kokoiseksi, kun ikävä ja suru on niin suuri. Hautasin rakkaan kissan lapsuudenkotini puutarhaan, omenapuun alle.

Toukokuussa lähdimme sitten Xn äidin kanssa yli 3 viikon mittaiselle ulkomaanmatkalle yhdessä. Matka oli oikein mukava, mutta omaa mieltäni toki madalsi tuo kissan kuolema juuri 10 päivää ennen lähtöä. Tapasin matkalla paikallisen miehen, jonka kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä. Täytyy myöntää, että vähän toisiimme ihastuimmekin, mutta käytännössä elämiemme yhdistäminen on mahdotonta, joten siitä jutusta ei loppujen lopuksi seurannut muuta kuin Facebook-ystävyys.

Aika pian matkan jälkeen sain mutkan kautta kuulla, että X on menossa naimisiin Ruohon kanssa. Olin todella loukkaantunut Xn äidille siitä, että hän ei kertonut asiasta minulle reissumme aikana. Täytyy myöntää, että olen todella salaa toivonut Xn ja Ruohon suhteen kariutumista omaan mahdottomuuteensa, mutta toisin vaan on käynyt. Vaikka ikinä en Xn kanssa haluaisi olla tekemisissä, niin silti tuo hääasia sattui ja olin... kateellinen. Minusta tuntuu, että X vaan porskuttaa ja on onnellinen, kun itse riudun vaan väsymykseni ja siitä johtuvien eri ongelmien keskellä - ilman miestä. Tuo uutinen sai minussa aikaan jonkinlaisen pakkomielteen ja yritin kaikin tavoin saada tietoa Xn häistä ja todisteita siitä, että kaikki ei ole niin onnellista miltä näyttää. Onneksi vaihe meni parin viikon jälkeen ohitse ja nyt olen jälleen “normalisoitunut” ja ajattelen, että mitä väliä.

Marraskuussa sitten maailmani romahti jälleen. Työpaikkallani sattui ihan järjetön selkäänpuukotus, jossa minä olin uhrina. En edes tajunnut aluksi asiaa enkä ole koskaan voinut edes kuvitella, että minä voisin joutua tuollaiseen myllytykseen varsinkin, kun tulen mainiosti toimeen aina kaikkien kanssa. Tapahtuman seurauksena olin pitkään sairauslomalla ja lopulta en enää palannut vanhaan työpaikkaani, vaan vaihdoin maisemaa. Ihan kunnolla. Muutin nimittäin kokonaan pois Pääkaupunkiseudulta synnyinpitäjääni, joka siis sijaitsee noin 400 kilometrin päässä Helsingistä. Toisaalta olen nauttinut kovasti, koska täällä asuvat vanhempani ja yksi sisaruksistani. On täällä myös kavereitani ja paljon tuttuja. Toisaalta olen surrut sitä, että 10 vuoden Pääkaupunkiseutuasumisen jälkeen jouduin jättämään taakseni kodin ja aimo kasan hyviä ystäviä. Minulla on kuitenkin mahdollisuus palata vielä vanhaan työhöni vuoden kuluttua mikäli haluan. Eli siltoja ei ole kuitenkaan poltettu.

Elämäni täällä “maalla” on ollut tähän mennessä paljon sosiaalisempaa. Vaikka tuttuja ihmisiä on vähemmän ympärillä, olen ollut paljon enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Esimerkiksi vanhempani ovat olleet niin onnellisia minun tänne tulostani, että he ovat kutsuneet minut joka päivä töiden jälkeen syömään lapsuudenkotiini. Vielä kun pääsisin tuosta ainaisesta väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi suurin piirtein mallillaan.

On elämässä ollut jotain iloistakin. Ensinnäkin omat siskoni ovat olleet aivan korvaamaton apu tänäkin vuonna. Samoin työkaverini ovat olleet aivan mahtavia tyyppejä ja auttaneet minua erittäin paljon kaiken höykkyytyksen keskellä, mitä olen saanut kestää. Olemme siskojen kanssa puhuneet usein, että vaikka tämä kaikki tuntuu nyt todella pahalta, niin saa tälle vielä kiikkustuolissa nauraa koko jutulle. Toivotaan näin.

Ehkä suurimpana ilon aiheena ovat kuitenkin olleet kolme kissaa, jotka muuttivat luokseni heinäkuussa. Eräällä työtoverillani oli kissanpentuja ja hän kysyi olisinko kiinnostunut ottamaan yhden. Loppujen lopuksi kaikki kotia vailla olevat kissat muuttivat kanssani asumaan. Nyt sitten vaan odotellaan, että nuo tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat pahanteon. Toivoa on, koska edesmenneestä kissastanikin tuli erittäin kiltti, vaikka pentuna tuli tehtyä kaikkea mahdollista pahaa.

Kulunut vuosi on siis sisältänyt suurta surua, pettymyksiä, huonoja uutisia, isoja muutoksia, iloa ja yllätyksiä. Eli elämää. Vaikka toistankin itseäni, on tullut jälleen kerran aika kiittää teitä blogini lukijoita. Kiitos kommenteistanne ja kiitos teille, jotka olette lähestyneet minua sähköpostitse. Ja jälleen kerran kiitos myös niille lukijoille, jotka lukevat, mutta eivät jätä merkkiä itsestään. Kiitos!