Tänään on ollut ihan kiva päivä. Se alkoi sateesta huolimatta purppuraisena (vallattomalla, kujeilevalla ja hymyilevällä mielellä), jatkui keltaisena (hyväntuulisuus ja nautinnon tunteet) ja päättyi vihreään (tyytyväisyys ja rauha). Jos nyt jotakuta harrastamani värien ja tunteiden yhdistäminen kiinnostaa.

Olen pikku hiljaa tottunut ajatukseen, että X lomailee Ruohonsa kanssa "meidän" lomapaikassamme. Ei se enää satu eikä haittaa. Ei oikeastaan tunnu miltään. Olen tänään ajatellut heitä hyvin vähän, tuskin ollenkaan. Tänään taas, kun pääni päällä olevat pilvet alkoivat pikku hiljaa saada kultareunan, tajusin, että toimin samalla tavalla muutenkin elämässäni: jos kuulen jotain mieltäni järkyttävää tai yllättävää, minun on pakko saada hetki aikaa ihan vaan sulatella asiaa. Minun täytyy prosessoida ja käsitellä asioita, ennen kuin voin muodostaa siihen lopullisen mielipiteeni - tai ylipäätään edes jonkinlaisen mielipiteen.

Hassua miten ihan selvästi kierrän jatkuvasti samaa kehää: kuulen/tajuan/saan selville Xstä (ja Ruohosta) jotain, joka saa maailmani täysin sekaisin - välillä tuntuu, että jopa ihan lähtöpisteeseen saakka tässä toipumisessa. Sitten kun aikani asiaa märehdin, pyörittelen mielessä ja pilaan päiväni sillä, se meneekin ohitse ja alkaa jälleen eteneminen... kunnes ympyrä alkaa taas kaartua takaisin lähtöpisteeseen ja lopulta mätkähdän sinne aika vauhdikkaastikin. Ehkä joskus vielä tulee hetki, jolloin ympyrä ei sulkeudukaan, vaan jatkuukin suorana viivana - eteenpäin. Sitä tavoitellen ja toivoen tässä edetään. Hienoa, että välissä on tällaisiakin päiviä.