Blogissani on käyty jonkin verran keskustelua siitä, miten voisin kostaa miehelleni hänen tekojaan. Tuo sillit verhotangossa -juttu on mielenkiintoinen ja olen huomannut tarkastelevani asunnossamme olevia "onttoja" kohtia, mihin voisin tunkea jotain kalanruotoa tai muuta kamalaa, joka aiheuttaisi hirvittävän hajun asuntoon, mutta ei antaisi itseään löydettävän. Lisäksi olen miettinyt, että viime töikseni kun täältä lähden, tulostan väritulostimella miehen ja Ruohon yhteiskuvan ja isken sen olohuoneen kirjahyllyn valokuvakehykseen. Se olisi miehelle merkki siitä, että olen kuvat nähnyt. Olen miettinyt myös auton naarmuttamista, erinäisten johtojen katkomista tai muuta vastaavaa...

Keskustelin näistä kostoajatuksista erään ihmisen kanssa. Sanoin, että vaikka en niitä ikinä toteuttaisikaan, niiden ajatteleminen helpottaa oloani tässä vaiheessa. Mielikuvakin siitä, miten miehen sisuskalut kääntyy ympäri hänen huomatessaan kirjahyllyssä sen kuvan... Ah, miten nautinnollista! Tämä ihminen kuitenkin antoi hyvin, hyvin viisaan neuvon. Hänen mielestään minun pitää tehdä miehelle selväksi suullisesti, miten pahalta hänen tekonsa on minussa tuntunut ja tuoda selväksi myös se, missä asioissa hän on minua kohdellut väärin tai lupaustensa vastaisesti. Eikä mitään muuta. En lähde kostolinjalle missään tapauksessa, vaan pysyttelen kaiken "yläpuolella". (Minä en samaan alennu.)

Tuo tapa ei saa tietenkään miestäni muuttamaan mieltään siitä, että on kohdellut minua hyvin ja oikeudenmukaisesti, nyt kun Ruoho on niin mukana kuvioissa. Mutta saattaa olla pieni todennäköisyys, että kun arki tulee Ruohon kanssa vastaan, mies jossain vaiheessa alkaa miettiä meidänkin suhdettamme ja tajuaa, miten törkeästi hän minua on kohdellut. Ja sen asian kohtaaminen voi olla hänelle tosi kova paikka. Se on todennäköisesti paljon kamalampi paikka kuin se, että hän löytäisi jonkun kuvan kirjahyllystä ja ajattelisi, että kyllä tuokin akka on hullu kenen kanssa olin, hyvä vaan kun jätin sen jne. Kun en tee mitään muuta kuin tuon mielipiteeni selvästi esille ja lähden, hän ei saa missään vaiheessa syytä selittää asiaa itselleen ainakaan niin, että tuo nainenhan oli ihan hullu, hyvä että erottiin. Tähän syyllisyydentunteeseen voi mennä parikin vuotta, mutta minulla on aikaa odottaa. Olen lähes varma, että mies yrittää jossain vaiheessa ottaa minuun yhteyttä.

Toivottavasti kykenen jatkamaan elämääni kuitenkin ennen tuon tapahtumista. Ja miksi en pystyisi? Minua odottaa ihana koti, jonka saan sisustaa juuri niin kuin haluan, saan omaa rauhaa ja ennen kaikkea pääsen tuosta idiootista viimein eroon! Pääsen vihdoin oikeasti toipumaan tästä jutusta. Pääsen päättämään itse omista asioistani - kaikista asoistani! Kahden vuoden päästä taitaa olla sellainen tilanne, että tämän miehen kohtalo ei liikuta minua pätkääkään ja jätän vastaamatta kokonaan hänen yhteydenottoyrityksiinsä. Saahan sitä omaa taivaanrantaansa maalailla...