Olen asuntokauppojen jälkeen elänyt enemmän tai vähemmän odotustilassa. Nyt vaan odotan, että jotain tapahtuu. Tuntuu, ettei tapahdu mitään. Sitten välillä muka tapahtuu niin, että ei meinaa ehtiä henkeä vetää. Puhun lähinnä omista asuntoasioistani. Tällä hetkellä on taas sellainen olo, että en tule koskaan löytämään asuntoa, johon haluan muuttaa ja sen vuoksi mätänen ikuisesti täällä katsomassa, kun mies jatkaa elämäänsä Ruohon kanssa. Vaikka mies onkin sanonut, että saan olla tässä rauhassa niin kauan kuin löydän kivan asunnon, niin a) en halua olla tässä yhtään kauempaa kuin on pakko ja b) "niin kauan kuin" ei kuitenkaan oikeasti tarkoita sitä. Eli kyllä mut parin kuukauden sisällä niin sanotusti heitettäisiin ulos täältä, jos en sitä ennen ole vapaaehtoisesti lähtenyt.

Olen lisäksi ollut tosi väsynyt tällä viikolla. En tiedä väsyttääkö minua allergialääke, tämä tilanne, syömättömyys vai mikä. Olen yrittänyt kyllä nyt syödä jonkin verran. Voisinpa kokeilla toista lääkettäkin. Pihinä ihmisenä kuitenkin syön entiset ensin loppuun. Jospa nämä pyhät ja pieni "loma" töistä helpottaisi väsymystä. Olen ajatellut vaan olla ja yrittää rentoutua. Selvittää päätään. Urheilla.

Kauppaankin pitäisi tänään selvitä. Mitä minä sieltä ostaisin, kun ei tee mitään mieli? Ei tee mieli perinteisiä pääsiäisherkkuja, ei mitään. Sitten kuitenkin käy niin, että kun en tänään osta mitään, niin huomenna järsin lattialistoja nälissäni. Ja lauantaina kun pääsisi taas kauppaan, ei jälleen tee mitään mieli... Huomaatteko, jos mikään tai kukaan muu ei tee elämästäni vaikeaa, niin teen sen sitten itse :).

Tuntuu, että ajatukset kiertää nyt koko ajan vaan samaa ympyrää. Ei ole mitenkään erityisen vaikea olla, mutta ei erityisen helppokaan. En ole keksinyt seuraavaa siirtoa. Tai no olen - asunto pitäisi löytyä - mutta en ole päässyt sitä toteuttamaan. Itsellä on ihan hölmö olo. Tuntuu, ettei ole kenellekään enää mitään uutta tai järkevää sanottavaa ja tuntuu koko ajan, että toistan itseäni päivästä toiseen.

Vaikka miten olen ajatellut tämän suhteen olevan menneen talven lumia, joku pieni osa minussa toivoo silti paluuta entiseen ja siihen, että kaikki olisi hyvin. Ja joku pieni osa minusta toivoo sitäkin, että mies haluaisi edes keskustella, olla rehellinen, selvittää vielä asioita. Ei minulla ole miestäni tällä hetkellä ikävä enkä kauheasti mieti mitä hän milläkin hetkellä tekee, mutta täytyy myöntää, että aina sydän pompahtaa, kun hän soittaa. Aina herää taustalla joku toivon kipinä, sanoi järki mitä sanoi.

Olen saanut aika paljon palautetta blogista ystäviltäni. Aluksi annoin linkin vain yhdelle, sitten muutamalle lisää, sitten taas muutamalle. Nyt tästä tietää jo aika moni. Olen mennyt jo ihan sekaisin, ketkä ja kuinka moni tästä loppujen lopuksi tietää. Olen myös miettinyt sitä, että rajoittaako se kirjoittamistani tulevaisuudessa. Haluanko olla niin avoin elämässäni niin monelle tutulle ihmiselle? En tiedä vastausta, aika näyttää. Toivoisin kuitenkin, että kykenisin säilyttämään saman avoimen ja aidon linjan, mitä olen tähänkin mennessä pitänyt yllä. Sehän juuri on minua tässä selviytymisessä ja toipumisessa (voidaanko jo puhua siitä?) auttanut.