Tämä olo nyt ei ala hellittää millään. Koko päivän on ollut sellainen jotenkin tyhjä olo, mutta huipentuma kaikelle tuli siitä, kun päätin lähteä Ikeaan (btw, ei tullut Matti Vanhasta vastaan...).

Ärsytti niin olla siellä. Tuli ihan hirveitä kiukunpuuskia siitä ajatuksesta, että X on käynyt juuri samassa kaupassa tällä viikolla aikaisemmin Ruohon kanssa ostelemassa heidän yhteiseen kotiinsa tavaroita. Ja minä joudun yksin kantaa kauheita kasoja kamaa - tai ylipäätään ostaa niitä, kuten esimerkiksi viinilaseja, jotka jäivät kaikki erossa Xlle. Kiukunpuuskat tulivat kuin kuumat aallot. Tuntui siltä, niin kuin sisuskalut olisivat vaihtaneet kaikki samaan aikaan paikkaa, poskia kuumotti ja teki mieli käyttäytyä väkivaltaisesti. Muutenkin Ikea on ehkä kauhein paikka, minne juuri eronnut voi yksin mennä. Siellä kun pariskunnat ja perheet katselevat yhdessä tavaroita ja suunnittelevat sisustusasioita. Sitä on oikeasti kauhea katsoa.

Lisäksi oli oikeasti lähellä, etten saanut paniikkikohtausta siellä. Varasin ostosten tekoon aikaa pari tuntia, mutta ei se riittänyt millään. Tuntuu, että olisi ollut kauheasti hankittavaa ja nimenomaan vielä sellaista, mihin olisi pitänyt oikein keskittyä. Loppujen lopuksi haalin tavaran sieltä, toisen täältä, ilman minkäänlaista päämäärää tai suunnitelmaa. Aika tuntui loppuvan kesken. Oli sellainen olo, että en pysy suunnitelmissani. Sydän hakkasi ja hengästytti. Jouduin oikein pysähtyä vetämään henkeä muutaman kerran kunnolla, että paniikin tunne olisi mennyt ohi.

Mietin tänään, että tuleekohan Xlle miten paljon mieleen, kun Ruohon kanssa kaikkea tekee ja kaikkialle menee, että viimeksi hän on tehnyt saman asian minun kanssani. Minä en voi valitettavasti sitä unohtaa. Ikeassakin kävin viimeksi silloin, kun olimme Xn kanssa vielä yhdessä. Näitä muistoja tulee varmasti vielä pitkään, ainakin nyt sen vuoden ajan. Juhannus, joulu... en kestä ajatellakaan.

Tosin viime juhannus oltiin erillämme. Vietiin Xn perheenjäseniä Länsisatamaan kahdella autolla. Sieltä pois tullessamme eksyin Xstä, minkä vuoksi hän soitti minulle, kun olin keskellä liikenneruuhkaa. En pystynyt puhumaan, joten löin luurin kiinni ja yritin vaan selvitä pois keskustasta. X suuttui luurin kiinni lyömisestä ja siitä, etten pysynyt hänen perässään niin, että hän ei halunnut olla kanssani koko juhannuksena. Kaikki suunnitelmat menivät pieleen. Meidän piti olla Xn vanhemmilla, grillailla, saunoa jne. X menikin kotiin ja olin koko juhannuksen siellä vanhempien luona yksin hoitamassa eläimiä. Kauppareissukin jäi tekemättä, minkä vuoksi olin sitten ilman ruokaa. Mielestäni X suuttui turhasta ja kiukutteli ihan pikkuasiasta. Kyllä minä yritin asiaa sovitella tekstiviestillä, mutta ei siitä ollut hyötyä. X pysyi itsepintaisesti kotonamme ja antoi minun olla "rauhassa". Muistaakseni tuotakaan selkkausta ei koskaan edes selvitetty välillämme. Että ehkä tästä juhannuksesta tulee kuitenkin mukavampi kuin mitä se oli vuosi sitten.

Tänään olen taas pitkästä aikaa itkenyt. Pariin otteeseen. En edes enää muista miksi itkin ensimmäisen kerran, mutta äsken tuli itku, kun kirjoitin Xn siskolle kuulumisiani. Häneltä tuli sähköposti, jossa hän kertoi heidän kuulumisiaan ja minulle tuli tietysti kauhea ikävä heitä.  Ja mustasukkaisuuskohtaus iski päälle. Xn äitikin soitteli minulle tällä viikolla. Olen menossa perjantaina heille käymään. Mietin etukäteen, että miten saan Xn ja Ruohon pysymään Xn vanhemmilta pois silloin, kun olen itse siellä. Keksin laittaa Xlle viestin, että voinko viedä hänen yhden tavaransa samalla sinne kun menen, ettei tarvi sitä Xlle itselleen toimittaa. Näin tuli varmistettua, että saan olla siellä rauhassa - mikäli X - hajamielinen professori - sitä muistaa vielä perjantaina.

Totta kai ennen pitkää, jos aion Xn perheeseen pitää yhteyttä, on ehkä väistämätöntä törmätä häneen ja Ruohoon. Mutta toivon, että olisin siinä vaiheessa hyvin paljon vahvempi mitä tällä hetkellä olen. Huomaan, että jännitän täällä kotikonnuilla liikkuessani sitä, että X kävelee Ruohon kanssa vastaan jostain kulman takaa. Toivottavasti pelkoni menee ennen pitkää ohi tai että asiaa ei tarvitse jännittää, vaan pystyn suhtautumaan siihen niin, että jos he kävelevät vastaan, sitten kävelevät ja sitten käyttäydytään tilanteen mukaan. Ja lopulta voisin vaikka unohtaa, että he ovat edes olemassa. Olen tainnut aiemminkin sanoa, että oikeasti sellainen Men in Black -valo olisi välillä tosi hyödyllinen. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin pyyhkiä viimeiset viisi vuotta elämästäni kokonaan pois.

Eilen tuli muuten viisi vuotta täyteen siitä, kun tapasimme Xn kanssa ensimmäistä kertaa. Miksi tämän eron pitikin sattua juuri tähän aikaan vuodesta? Seuraavat kuukaudet menevätkin sitten miettiessä, miten erilaista kaikki oli viisi vuotta sitten - kun oli ihan hulluna rakastunut. Xään.