Hei taas! Muistatteko vielä minua?
Vuosi on jälleen vierähtänyt ja täällä sitä ollaan kirjoittamassa kuulumisia. Ette varmaan usko tätä mutta.... olen edelleen sinkku!!!! Ja kyllä pahasti vaikuttaa siltä, että tämä moodi on ja pysyy. Minä en ole käynyt kertaakaan treffeillä joulukuun 2010 jälkeen. Sen jälkeen, kun tämä edellinen (ja ainoa eron jälkeen) ihastukseni ilmoitti, että ei halua minusta ystävyyttä enempää. Silloin päätin sydänsuruissani, että en koskaan enää ihastu kehenkään ja se näyttää näköjään aika hyvin toteutuvan. En päästä itseäni edes sellaiseen tilanteeseen, että jonkinlainen ihastus voisi tulla häiritsemään elämää. Tai tehdä minusta haavoittuvan.
Kulunut vuosi on ollut todella raskas. Olen ollut ihan äärettömän väsynyt, erityisesti henkisesti mutta myös fyysisesti. En tiedä mikä minua vaivaa. Minun pitää pakottaa itseni toimimaan päivittäin, en halua tavata ketään enkä yleensä vastaa edes puhelimeen, kun joku soittaa. Tämä on ollut oikea erakkovuosi. Olen viihtynyt vaan omissa oloissani, kotona katsellen televisiota. Tietysti olen töissäkin käynyt mutta sen jälkeen olen ollut niin poikki, etten ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen mennyt pitkään nukkumaan jo 20-21 välillä ja silti minun on täytynyt taistella, että pääsen aamulla kuudelta ylös. Edes kesä ei tuonut elämääni yhtään energiaa. Yleensä voin kesällä aina tosi hyvin.
Niin ja tämä sinkkuus sitten... Edellä mainitut asiat ovat varmaan suurin syy, miksi mitään ei ole tapahtunut. Minä en jaksa, en viitsi. En jaksa nähdä vaivaa sen suhteen, että elämässäni vielä olisi se vaihe, että eläisin parisuhteessa. Ja olen niin tottunut olemaan yksin, että hajoilen, kun luonani käy yövieraita ja he sotkevat rutiinini - ja asuntoni. Uskon, että en kykene koskaan enää antamaan tilaa kenellekään ylimääräiselle elämässäni. Mutta toisaalta, kuten vanha opettajani sanoi - ei koskaan pidä sanoa ettei koskaan.
Xn kuulumisia en voi oikein kertoa, koska en tiedä mitä hänelle kuuluu. Mutta jos olen oikein ymmärtänyt, hän asuu vielä samassa paikassa ja Ruohon kanssa. Xn äidin kanssa olemme pitäneet yhteyttä entiseen malliin mutta Xstä emme koskaan puhu. Minä en kysy eikä hänkään kerro. Ja täytyy kyllä myöntää, että eivät Xn kuulumiset minua kiinnostakaan. Xn äidin kanssa olemme lähdössä nyt keväällä Espanjaan kolmen viikon mittaiselle vaellukselle ja sitä olemme viime ajat suunnitelleet kovasti. Voin kertoa, että jos matkasta tulee puoliksikaan niin hauska kuin mitä suunnitteluhetkemme ovat olleet, tulen takaisin vatsalihakset kipeänä nauramisesta ja moneen kertaan housuuni pissanneena :)
Jälleen tänään meillä oli juhlapäivä vanhan porukan kanssa ja keräännyimme taas kerran syömään sinkkuuteni juhlakakkua. Tänään oli ensimmäinen vuosi, kun minulta kysyttiin, että eikö sulla vieläkään ole miestä. Onneksi tuota kysymystä ei kuule koskaan. Nykyään onneksi hyväksytään se, että ihmiset ovat pitkään yksin ja sinkkuus on normaalia. Muutenhan sitä olisi varmaan jo syyllistynyt jonkinasteiseen väkivallantekoon, jos noita kysymyksiä kuulisi jatkuvasti.
Jälleen kerran on tullut aika lämpimästi kiittää teitä kaikkia, jotka ovat jättäneet kommenttejaan viimeisen vuoden aikana. Ja halineet (harmillisesti edellinen halilaskuri katosi jonnekin, joten oli pakko aloittaa uusi nollasta...). Ja tietysti lämmin kiitos myös kaikille teille, jotka olette lukeneet tätä blogia mutta ette koskaan jättäneet merkkiä itsestänne. Kiitos! Toivon todella, että ensi vuonna voisin kirjoittaa, että nyt menee paremmin ja energiaa on. Sitä odotellessa.
Vuosi on jälleen vierähtänyt ja täällä sitä ollaan kirjoittamassa kuulumisia. Ette varmaan usko tätä mutta.... olen edelleen sinkku!!!! Ja kyllä pahasti vaikuttaa siltä, että tämä moodi on ja pysyy. Minä en ole käynyt kertaakaan treffeillä joulukuun 2010 jälkeen. Sen jälkeen, kun tämä edellinen (ja ainoa eron jälkeen) ihastukseni ilmoitti, että ei halua minusta ystävyyttä enempää. Silloin päätin sydänsuruissani, että en koskaan enää ihastu kehenkään ja se näyttää näköjään aika hyvin toteutuvan. En päästä itseäni edes sellaiseen tilanteeseen, että jonkinlainen ihastus voisi tulla häiritsemään elämää. Tai tehdä minusta haavoittuvan.
Kulunut vuosi on ollut todella raskas. Olen ollut ihan äärettömän väsynyt, erityisesti henkisesti mutta myös fyysisesti. En tiedä mikä minua vaivaa. Minun pitää pakottaa itseni toimimaan päivittäin, en halua tavata ketään enkä yleensä vastaa edes puhelimeen, kun joku soittaa. Tämä on ollut oikea erakkovuosi. Olen viihtynyt vaan omissa oloissani, kotona katsellen televisiota. Tietysti olen töissäkin käynyt mutta sen jälkeen olen ollut niin poikki, etten ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen mennyt pitkään nukkumaan jo 20-21 välillä ja silti minun on täytynyt taistella, että pääsen aamulla kuudelta ylös. Edes kesä ei tuonut elämääni yhtään energiaa. Yleensä voin kesällä aina tosi hyvin.
Niin ja tämä sinkkuus sitten... Edellä mainitut asiat ovat varmaan suurin syy, miksi mitään ei ole tapahtunut. Minä en jaksa, en viitsi. En jaksa nähdä vaivaa sen suhteen, että elämässäni vielä olisi se vaihe, että eläisin parisuhteessa. Ja olen niin tottunut olemaan yksin, että hajoilen, kun luonani käy yövieraita ja he sotkevat rutiinini - ja asuntoni. Uskon, että en kykene koskaan enää antamaan tilaa kenellekään ylimääräiselle elämässäni. Mutta toisaalta, kuten vanha opettajani sanoi - ei koskaan pidä sanoa ettei koskaan.
Xn kuulumisia en voi oikein kertoa, koska en tiedä mitä hänelle kuuluu. Mutta jos olen oikein ymmärtänyt, hän asuu vielä samassa paikassa ja Ruohon kanssa. Xn äidin kanssa olemme pitäneet yhteyttä entiseen malliin mutta Xstä emme koskaan puhu. Minä en kysy eikä hänkään kerro. Ja täytyy kyllä myöntää, että eivät Xn kuulumiset minua kiinnostakaan. Xn äidin kanssa olemme lähdössä nyt keväällä Espanjaan kolmen viikon mittaiselle vaellukselle ja sitä olemme viime ajat suunnitelleet kovasti. Voin kertoa, että jos matkasta tulee puoliksikaan niin hauska kuin mitä suunnitteluhetkemme ovat olleet, tulen takaisin vatsalihakset kipeänä nauramisesta ja moneen kertaan housuuni pissanneena :)
Jälleen tänään meillä oli juhlapäivä vanhan porukan kanssa ja keräännyimme taas kerran syömään sinkkuuteni juhlakakkua. Tänään oli ensimmäinen vuosi, kun minulta kysyttiin, että eikö sulla vieläkään ole miestä. Onneksi tuota kysymystä ei kuule koskaan. Nykyään onneksi hyväksytään se, että ihmiset ovat pitkään yksin ja sinkkuus on normaalia. Muutenhan sitä olisi varmaan jo syyllistynyt jonkinasteiseen väkivallantekoon, jos noita kysymyksiä kuulisi jatkuvasti.
Jälleen kerran on tullut aika lämpimästi kiittää teitä kaikkia, jotka ovat jättäneet kommenttejaan viimeisen vuoden aikana. Ja halineet (harmillisesti edellinen halilaskuri katosi jonnekin, joten oli pakko aloittaa uusi nollasta...). Ja tietysti lämmin kiitos myös kaikille teille, jotka olette lukeneet tätä blogia mutta ette koskaan jättäneet merkkiä itsestänne. Kiitos! Toivon todella, että ensi vuonna voisin kirjoittaa, että nyt menee paremmin ja energiaa on. Sitä odotellessa.
Kommentit