Taas kerran tietokone ja internetti olivat minua fiksumpia. Onnistuin lähettämään kirjoittamani tekstin juuri jonnekin kuuta kiertävälle radalle. Yleensä olen kopioinut valmiin tekstin leikepöydälle ennen tallentamista. Mutta kun pitkään aikaan ei ole tapahtunut mitään katastrofia, olen antanut itseni tuudittautua siihen, että tekniikka pelaa.

Tämän seurauksena yritän sitten kirjoittaa kaiken uudelleen.

Tänään on ollut aika kamala päivä. Yö tuli nukuttua vähän huonosti enkä meinannut päästä sängystä ylös. Nousin lopulta tunnin suunniteltua myöhemmin ja myöhästyin saman verran töistä. Oli kylmä. En halunnut nähdä yhtään ihmistä. Tulin työpaikalle kenenkään huomaamatta ja olen siitä lähtien ollut työhuoneessani ovi kiinni ja yksikseni. Olen minä töitäkin tehnyt, mutta myös kaikkea muuta. Ahdistaa ja hermostuttaa. Yksi syy ahdistukseeni on varmasti se, että en viihdy täällä toisessa työpisteessäni. En tunne olevani täällä omieni parissa. Koen, että en sovi joukkoon. Enkä kyllä tällä toiminnalla paranna tilannettani. No, ehkä välillä on oltava tällaisia epäsosiaalisia päiviä, että taas jaksaa eteenpäin.

Jos olo ei tunnu hyvältä, olen mestari myös välttelemään sitä. Löydän helposti keinoja, joilla voin kiduttaa itseäni vielä enemmän. Niin kuin tänäänkin. Surffailin nimittäin katselemaan Xn ja Ruohon kuvia ja tutkin muutenkin sen yhteisön sivuja, missä he ovat alun alkaen toisensa tavanneet ja jossa he tällä hetkelläkin vaikuttavat. Ruokahalu meni jälleen kerran. Täytyy sanoa, että jos Xstä ei minulle muuta iloa ole, niin on hän ainakin erittäin hyvä laihdutuskeino. Tiedän varsin hyvin, että ei tuo tahallinen tietojen etsiminen mitään fiksua toimintaa ole enkä ole sitä tehnytkään kuin pari kertaa aikaisemmin. Järkevintä olisi silti, että en tekisi sitä ollenkaan. Surffaillessa vahvistui myös se ajatus, että ei meillä Xn kanssa loppujen lopuksi niin paljon yhteisiä intressejä ollut. Ainakaan tuolla pelimaailmassa. Xllä ja Ruoholla on enemmän. Muusta elämästä en sitten tiedäkään, mutta Xllehän nimenomaan tuo pelimaailma oli ja on näköjään vieläkin erittäin tärkeä.

Tuntuu, että ajatukset kiertävät turhan paljon samaa rataa. Minä en millään tahdo päästä eroon tästä jonkinasteisesta katkeruuden ja kostonhalun tunteesta. Minä vatvon näitä samoja asioita päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ja tuntuu, etten edisty ollenkaan. En sentään toivo Xlle kauheaa kidutuskuolemaa siskoni tavoin, mutta kaikkea muuta pahaa kyllä. Enemmän ehkä kuitenkin henkistä kidutusta kuin fyysistä. Samanlaista mitä itse suhteessa koin. Tuntuu, että nauttisin suunnattomasti, jos pääsisin alistamaan Xää henkisesti oikein kunnolla.

Olen yrittänyt kovasti pohtia sitä, mikä saa ajatukseni jumittamaan näin kovasti. Ainoaksi syyksi olen tähän mennessä keksinyt sen, että minua vaivaa ihan hirvittävästi se, että X ei tiedä minun tietävän kaikista hänen tempuistaan erovaiheessa ja jo ennen sitä. Enhän minä varmasti kaikkea tiedäkään ja hyvä niin, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän mitä X luulee. Ja sen takia X ajattelee nyt, että minä kuvittelen hänen olleen reilu ja hyvä minua kohtaan, elän kiitollisuudessa ja ehkä haikailen häntä takaisin. Kun asia on juuri päinvastoin! Suhteellisen asiallisen jäähyväiskirjeen kirjoittaminen viime huhtikuussa on ollut ehkä suurin itsehillintääni vaatinut teko tämän eroprosessin aikana. Miten olisikaan tehnyt mieli kirjoittaa siihen kaikkea muuta kuin mitä kirjoitin, huutaa paha olo julki, kiukutella. Yrittää saada toisenkin tuntemaan edes vähän sitä samaa tuskaa, mitä itse oli kokenut jo pitkään.

Oloani helpottaisi ehkä se, että X saisi tietää kaiken sen minkä minä tiedän ja hän tajuaisi sen jälkeen, että siitäkin huolimatta minä kykenin kohtelemaan häntä ihmismäisesti. Minä en lähtenyt tuhoamaan hänen omaisuuttaan enkä perumaan yhteisesti sovittuja juttuja. En levitellyt hänestä vääriä tai pahoja juoruja hänen läheisilleen. En yrittänyt tieten tahtoen tuhota kaikkea sitä minkä taakseni jätin.

Äh. Vaikea selittää. Osasin tämän paljon paremmin ensimmäisellä kirjoituskerralla.

Eräs ystäväni muotoili asian hyvin osuvasti näin:

"...josko kaiken alku ja juuri [...] olisi siinä, että sun ja X:n suhde ei ollut oikein tasapuolinen. Sinä prosessoit sitä mielessäsi jo suhteen aikana, muttet kerennyt tehdä asialle mitään, kun X anasti sinulta mahdollisuuden ratkaista tilanne millään tavalla. Eli loppuun asti X veti sinua siihen suuntaan mihin halusi ja se on se suurin katkeruuden syy. Et saanut minkäänlaista mahdollisuutta revanssiin tai et ehtinyt itse olla suhteen lopettaja, mikä olisi tehnyt elämästäsi helpomman. Toisaalta, olisitko uskaltanut ottaa sen askeleen? Nyt kuitenkin kävi niin, että kaikesta kokemastasi huolimatta X oli se, joka jätti, eikä hän näin ollen päässyt kokemaan/näkemään/tuntemaan sitä, että SINÄ haluat päästä hänestä eroon - eikä sitten myöskään joutunut pohtimaan, että miksi näin. Nyt kaikki meni hänen pillinsä mukaan. Sinua ehkä kiukuttaa se, ettei hän ehkä edes huomannut sinun suhtautumistasi suhteeseen hänen kanssaan ja sitä, ettet ollut tyytyväinen.

Eli olisiko loppujen lopuksi niin, että kun kuoritaan tästä päältä kaikki sievistely, niin pohjimmainen syy pahalle olollesi on se, että menetit mahdollisuuden kostaa X:lle huono kohtelusi. Tai nätimmin sanottuna mahdollisuuden näyttää tunteesi. X varasti viimeisenkin mahdollisuutesi olla tasavertainen suhteessa ja puksuttaa iloisesti eteenpäin."

Luulen, että jos tilaisuus kostolle tulisi, varmasti tarttuisin siihen. Mutta luulen myös, että eipä oma olo siitä loppujen lopuksi kohenisi. Tulisi todennäköisesti vaan huono omatunto ja katumus. Minun on muutenkin välillä on vaikea ymmärtää, miten ihmiset voivat olla toisilleen niin julmia, varsinkin parisuhteessa elävät sille toiselle puoliskolleen. Nyt minä itsekin haluan olla sellainen Xlle. En minä edes voittaisi kostollani yhtään mitään. Vaikka miten yrittäisin saada Xää ymmärtämään, miten huonosti kohdelluksi tunsin/tunnen itseni, hän ei sitä tulisi koskaan ymmärtämään eikä itselleen myöntämään. Minun täytyy siis löytää jokin muu keino päästä näistä tuntemuksista eroon. Mutta mikä se on?

Ehkä tämä kaikki helpottaa vasta sitten, kun löydän rinnalleni jonkun. No aika tekee varmasti myös tehtävänsä, mutta oletettavasti paljon hitaammin. Onhan se jo nähty. Vieläkin minä vatvon ja pyörittelen samoja asioita, vaikka aika kuluu. Tänään tuntuu, etten ikinä tule selviämään tästä suhteesta tasapainoisena ja ei-katkerana. En koskaan toivu. En ainakaan ilman mahtavaa kostoa. Maailma on pysähtynyt ja tuntuu, ettei koskaan tule kesää.