En tiedä kiinnostaako tämä analysointini ketään, mutta ajattelin kuitenkin tekstailla noista ajatuksista enemmänkin, mitä Bruce Fisherin kirjan (Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy) lukeminen minussa herättää. Minun on kuitenkin pakko saada ajatuksiani näkyviin jonnekin - ennen kaikkea itseni takia - miksi en siis kirjoittaisi tänne? Samalla saan myös muistoja siitä, miten minä selvisin. Mitä tein ja mitä ajattelin missäkin vaiheessa. Olen kyllä vieläkin sitä mieltä, että en halua/minun ei kannata koskaan tätä blogia itse lukea. Tämä sisältää ihan liikaa kipeitä tapahtumia. Ajatuskin lukemisesta ja kaiken mieleen palauttamisesta ahdistaa. Mutta nämä muistot ovat kuitenkin tallella - jos ei minua varten, niin avuksi ja lohdutukseksi ehkä jollekulle toiselle.

Kieltämisestä... Minä en kiellä - enkä ole tehnyt niin pitkään aikaan - suhteemme päättymistä. Minä ymmärrän päivä päivältä paremmin miksi ero tuli. Ymmärrän sen syitä ja tekojen seurauksia niin omassa toiminnassani kuin Xnkin toiminnassa. Sitä minun on kuitenkin ollut ja on vieläkin hyvin vaikea hyväksyä, että Xllä on Ruoho ja että hän jatkaa elämäänsä eteenpäin. Ruohon kanssa. Mutta kuuluuko nämä tuntemukset kuitenkaan tähän kieltämisotsikon alle?

Fisher kirjoittaa (s. 48), että rakkaussuhteen ongelmat ovat paljon ilmeisempiä muille kuin itse suhteessa eläville. Olen osittain samaa mieltä. On totta, että harva huomaa suhteensa ongelmia itse. Mutta on myös niitä, jotka huomaavat. Jotka tiedostavat ongelmat, mutta eivät osaa/halua/jaksa tehdä niille mitään. He vaan toteavat ne ja jatkavat elämäänsä kuten siihenkin asti. Ja toisten suhteista on aina helpompi sanoa. On niin helppo sanoa lähimmäiselle, mitä tämän tulisi tehdä. Tilanteen näkee yksinkertaisempana silloin, kun sitä tarkastelee ulkopuolisena. Itse toivoisin, että kykenisin jatkossa luottamaan enemmän muiden havaintoihin. Tekemään asioille jotain itse, vaikka lopputulos ei olisikaan sellainen mitä toivon. Toivon myös, että jatkossakin ystäväni uskaltavat ja haluavat kertoa minulle havainnoistaan rehellisesti - otan niistä sitten vaarin tai en.

Ajan tällä kaikella takaa tietysti Xn ja minun suhdetta. Ehkä noin puoli vuotta ennen kuin suhteemme päättyi, alkoi eräs ystäväni toitottaa minulle, että minun täytyy kertoa Xlle miten huonosti minä suhteessamme voin. Minun täytyy kertoa hänelle, miten paljon hänen pelaamisensa ja juomisensa ärsyttää minua. Ja tehdä selväksi se, että suhteemme ei voi jatkua, jos niihin asioihin ei tule muutosta. Ystäväni ehdotti minulle erilaisia tapoja, millä voisin tehdä asiaa selväksi. Mutta minä en tehnyt mitään muuta kuin jatkoin "valitustani". Minä en uskaltanut. Pelkäsin, että tulee ero. Vaistosin, että Xää ei kiinnosta minun hyvinvointini, että hän ei jaksa enää yrittää. Luulen, että olin vaistoissani oikeassa, mutta sitä suuremmalla syyllä suhde olisi voinut loppua jo silloin.

Huhhuh. Kuten olen aiemminkin todennut, kirjan lukeminen on hyvin raskasta ja vie paljon voimia. Nytkin olen saanut vaivoin puserrettua ainoastaan muutaman rivin ja olen jo ihan poikki. Takki tyhjä. En jaksa ajatella mitään. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta ei mitään mistä aloittaisi. En taida tällä kertaa aloittaa mistään.