Tärkeä osa kieltämistä on siis ymmärtää syitä, miksi suhde päättyi. Olen tätä asiaa varmasti usein tässä blogissa sivunnut, mutta kertaakaan en ole tainnut tehdä mitään laajempaa tai kattavampaa listaa. En kai tee nytkään, koska ensinnäkin se on hankalaa ja toiseksi luulen, että joka päivä keksin aina uusia syitä, miksi suhteemme ei toiminut. Aika hankala siis saada aikaan kaiken kattavaa listaa.

Luonnollisesti eron syynä pitämäni asiat koskevat lähinnä omaa toimintaani. Itsesyytökset ovat melkoiset. Jos keksinkin jotain moitittavaa Xn toiminnassa, huomaan kohta keksiväni, mitä itse tein väärin, että X käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Minä se olin, joka aiheutti kaikki suhteemme ongelmat. Jossittelen: jos vaan en olisi tehnyt sitä ja tätä, jos vaan en olisi silloin käyttäytynyt niin... Fisher puhuu samasta aiheesta kirjassaan. En siis ole ainoa itsensä syyttelijä. Fisherin(kin) neuvo on se, että itsensä rankaiseminen on turhaa. Tärkeämpää on kyetä antamaan itselleen anteeksi ja näkemään tekemänsä virheet mahdollisuutena muutokseen. Katse pitäisi pitää tulevassa, ei menneessä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta sitten vielä niitä syitä. Fisher pyytää miettimään vastauksia alla oleviin kysymyksiin (s. 53). Ja minähän teen työtä käskettyä.

Olimmeko ystäviä?
Käsittääkseni olimme. Minä tunsin ainakin syvää ystävyyttä Xää kohtaan, tosin sitä tunnetta rasitti suhteen loppuaikana ihan kaikki asiat.

Uskouduimmeko toisillemme?
Mielestäni X uskoutui minulle aina enemmän kuin minä hänelle. Mutta niin kai se on parisuhteessa yleensä? Siis että mies uskoutuu kumppanilleen ennemmin ja enemmän kuin ystävilleen. Naisilla saattaa helpommin olla toisinpäin. Liikuttavimpia hetkiä suhteessamme on ollut se, kun X totesi erään ystävänsä läsnäollessa, että minä tiedän hänen asioistaan eniten. Minä en tosin voinut sanoa samaa. Minun asioistani tiesi ja tietää eniten siskoni. Ehkä suhteen alussa yritinkin uskoutua Xlle enemmän. Mutta kun.. se ei vaan onnistunut. X sanoi jotain mielestäni täysin typerää ja pahoitti sillä tavalla mieleni. Kai nämä on niitä miesten ja naisten välisiä mars ja venus -juttuja. Tuo uskoutumisasia ei tosin haitannut minua niin paljon, mitä se taisi haitata Xää.

Mikä meille oli yhteistä?
Hmmm.. Suhteen loppuaikana ei varmaan oikein mikään. No, olimme osittain kiinnostuneita samoista tv-ohjelmista ja harrastuksista. Pidimme suurinpiirtein samanlaisesta ruoasta. Tällaista pientä mutta kuitenkin hyvin oleellista. Mutta oli toki sitten erilaisiakin kiinnostuksen kohteita. Esimerkiksi itse pidän tanssimisesta, X ei. Hän taas pitää politiikasta, minua se ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja niin edelleen. Lomilla, kun molemmat olivat vapaalla, meillä oli oikein mukavaa yhdessä ja yhteistä tekemistäkin löytyi niin, että ei tarvinnut paljon väitellä mitä tehtäisiin.

Oliko meillä samanlaisia päämääriä koskien itseämme, toisiamme, suhdettamme?
Eikö se ole tarpeeksi suuri päämäärä, että tulevaisuutta suunnitellessa myös toinen kuului suunnitelmiin mukaan? (Paitsi riidellessä; silloin toisen lennätti hiljaa mielessään kauemmas kuin pippuri kasvaa.)

Olimmeko samaa mieltä menetelmistä, joilla ongelmia välillämme ratkaistiin?
Käsittääkseni emme. Minä olisin toivonut enemmän kompromisseja, X oli monessa asiassa hyvin ehdoton eikä suostunut keskustelemaan vaihtoehdoista. Tosin voi olla mahdollista, että itse olin joissain asioissa yhtä ehdoton, en vaan itse sitä osaa Xn näkökulmasta tarkastella. Esimerkkinä voisin mainita sen, että en suostunut kerta kaikkiaan antamaan periksi siinä, että olisin kantanut Xn (=aikuisen miehen) likapyykkejä pyykkikoriin, vaan mielestäni hänen tuli kyetä siihen itse. X ehkä olisi toivonut asiaan jonkinlaista kompromissia. Tosin hän esitti asian niin, että kun en vie pyykkejä, en rakasta häntä tarpeeksi.

Miten suutuimme toisillemme?
Kun X suuttui, hänellä paloi hermo. Hän saattoi heittää jotain tavaroita pitkin asuntoa/autoa/kulloistakin tilaa, missä olimme tai sitten hän korotti ääntään tai ei suostunut kuuntelemaan. Äänen korottaminen, tiuskiminen ja kivahtelu olivat kaikkein yleisimmät merkit siitä, että hän suuttui. Minä taas lähdin yleensä pois tilanteesta. Purin hammasta kaikessa hiljaisuudessani, nielin kiukkuni ja ennen pitkää palasin Xn kanssa samaan tilanteeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suhteen alkuaikoina korotin myös pariin otteeseen ääntäni ja kerroin myös mitä asioista ajattelin, mutta erolla uhkailu Xn puolelta sai tämän toiminnan loppumaan hyvin nopeasti.

Oliko meillä yhteisiä ystäviä?
Ei oikeastaan. Toki saatoimme viettää aikaa yhdessä jomman kumman ystävien kanssa, mutta mitään varsinaista "sekoittumista" ei tapahtunut.

Kävimmekö ulkona yhdessä?

Kyllä. Useammin yhdessä kuin erikseen. Eikä mielestäni aina tarvitse yhdessä edes mennä.

Oliko vastuu rahan ansaitsemisesta ja taloustöistä jaettu molempien hyväksymällä tavalla?
Rahanansaitsemisasiat kyllä, mutta taloustyöt ei.

Teimmekö ainakin suuremmat päätökset yhdessä?
Kyllä.

Annoimmeko toisillemme aikaa olla myös yksin?
Ei. X ei ymmärtänyt tarvettani olla välillä yksin kotona. Hän ei ymmärtänyt, jos en halunnut lähteä autoon istumaan, kun hän lähti asiakaskäynnille jonnekin. Hän ei käsittänyt, miksi jäin mieluummin kotiin. Ja minä uskon, että hän ei oikeasti tajunnutkaan sitä, koska hän sai itse olla kotona yksin mielin määrin, kun itse olin päivät töissä ja iltaisinkin salilla. Hän harrasti lähinnä vaan tietokoneella pelaamista ja työtkin hän pystyi hoitamaan pääosin kotoa käsin.

Luotimmeko toisiimme?
Vaikea sanoa. Luulen, että X luotti minuun, ainakin sen johtopäätöksen uskaltaisin tehdä hänen puheistaan. Minulla ehkä oli suurempia vaikeuksia luottaa häneen. Ja pääasiallinen syy tähän oli se, että suhteemme alkoi siten kuin se alkoi. Olin "toinen nainen". Ikinä en enää suostu samaan.

Teimmekö suhteen takia henkilökohtaisia uhrauksia?
Subjektiivinen näkemys, mutta mielestäni minä tein, X ei.
X ei muutenkaan halunnut tehdä töitä parisuhteemme eteen. Hänen mielestäänhän suhteen pitää mennä eteenpäin omalla painollaan ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä yhtään töitä. Jos näin ei ole, kannattaa erota.

Fisher puhuu kieltämisen yhteydessä vielä itsetunnosta. Tutkimusten mukaan
mitä parempi itsetunto henkilöllä on, sitä helpompi hänen on hyväksyä myös rakkaussuhteensa päättyminen (s. 54). Eli tästä voin vetää johtopäätöksen, että minulla on huono itsetunto, kun en tahdo selviytyä tästä erosta millään. Ja on se kyllä oikeasti tottakin. Mielestäni minulla on todella huono itsetunto. En tiedä mistä se johtuu. En haluaisi olla tällainen mutta en osaa muutakaan.

Kappaleen loppupuolella Fisher pyytää lukijaa antamaan itselleen luvan surra ja itkeä hetken päättynyttä suhdettaan. Kyllähän minä kovasti luvan siihen annoin, mutta eipä tullut itku, ei sitten millään. Vaikka miten yritin ajatella, että meitä ei Xn kanssa enää ole, ei koskaan, ei kyyneleitä kuulunut. Kai minä olen sitten itkuni jo itkenyt nimenomaan tuosta näkökulmasta tarkasteltuna. Pidin ihan positiivisena asiana sitä, että ei itkettänyt. (Eikä itkettänyt myöskään reilu kuukausi sitten, kun luin kirjasta saman kohdan ensimmäisen kerran.)
Mutta mitä johtopäätöksiä tästä kaikesta sitten voisi vetää? Ei ehkä mitään uutta. Kykenen myöntämään suhteen loppumisen ja olen ymmärtänyt monia syitä miksi näin kävi. Ehkä se riittää. Toisaalta itsesyytösten kanssa minun täytyy tehdä vielä töitä. Ei saa olla niin ankara itselleen. Sekin on aina helpompaa nähdä toisen kohdalla ja ihan vilpittömästi ihmetellä, miksi joku on itselleen niin ankara. Kuitenkin teen juuri samaa omalla kohdallani.