Ensimmäinen tilanne elämässäni, jossa muistan tunteneeni selkeää ahdistusta, oli avioeroni aikoihin, kun asuimme silloisen mieheni kanssa vielä yhdessä. En sillä hetkellä tajunnut sen olevan ahdistusta, vaan määritelmä tunteelle on tullut vasta jälkikäteen. Muistan, että minun oli silloin vaikea hengittää. Puuskutin ja huokailin syvään, josta exäni minulle huomauttikin. Hän yritti kääntää erohaluni jonkin fyysisen tai henkisen sairauden piikkiin ja etsi niistä jatkuvasti merkkejä. Uskomatonta, että menin silloin lääkäriinkin: "Mun mies käski mun tulla, koska sen mielestä mä en oo terve, kun haluan erota."

Xn kanssa yhdessä ollessamme ahdistustuntemukset kasvoivat sitten hurjasti. Niitä oli alusta saakka. En tiedä, oliko tuo avioeroni jotenkin laukaiseva tekijä sille, että ylipäätään mieleni keksi ahdistusta tuntea vai tunsinko alitajuisesti Xn kanssa heti sen, että kaikki ei ole hyvin. Että en saa ääntäni kuuluville tässä suhteessa. Että minua ei kunnioiteta. Että minua alistetaan. Käyttäytymiseni muuttui muillakin osa-alueilla avioeron jälkeen. En ollut esimerkiksi oikeastaan koskaan itkenyt aviomieheni nähden, en koko kahdeksanvuotisen yhteiselomme aikana. Eikä minua edes  itkettänyt. Ja jos joskus itketti, en yleensä kyennyt sitä tunnetta hänelle näyttämään, vaan itkin salaa.  Xn kanssa taas itkin lähes koko ajan. Ilosta, surusta, kaikista mahdollisista tunteista. Mistä sekin johtuu? Saiko avioeroni jotenkin tunnepadot auki kaikella saralla vai saiko X sen aikaan? Tuskin kukaan tietää oikeaa vastausta.

Xn kanssa minä ahdistuin varsinkin silloin, kun meillä oli riitaa. Eikö ahdistus tule yleensä silloin, kun ihminen kokee, ettei kykene mitenkään tuomaan tunteitaan, olotilaansa ja ajatuksiaan esiin? Minä luulen, että ahdistus tuli sen vuoksi. Ja myöhemmin työssäni myös siksi, koska tunsin, että en hallitse sitä pakettia. Minulla oli liikaa töitä enkä suostunut ottamaan apua vastaan. En suostunut tinkimään työni laadusta. Ahdisti ja todella kovasti. Eli tästä voisi varmaan tehdä päätelmän, että ahdistun silloin, kun koen että en hallitse tilannetta. Xn kanssa ahdistuin lähes aina. Niin hallitsemattomalle oloni tuntui suhteessamme. Mitä tahansa tein, X sai hallittua tilanteen. Hän sai käännettyä kaiken siten, että minä olin se, joka olin riippuvainen hänen tahdostaan tai vallastaan.

Kerran X meni täysin sekaisin. Epäilin hänelle olevani raskaana ja keskustelimme silloin lapsiasiasta. X ilmoitti, että jos olen raskaana, hän ei halua että pidän lapsen. Minä taas sanoin hänelle, että minä en tiedä mitä haluan ja että saatan haluta pitää sen. Silloin X oli varmaan ainoan kerran minun päätäntävaltani armoilla ja se tilanne oli hänelle täysin kestämätön. Hän oli sen parin päivän epätietoisuuden ajan täysin hermoraunio ja äärimmäisen huonotuulinen. Hän valitti tätä yhteiskuntaa epäreiluksi, koska naiselle annetaan niin paljon valtaa, että hän saa yksin päättää pitääkö jonkun lapsen vai ei ja isällä ei ole mitään sanottavaa asiaan. X kertoi jälkeenpäin, että hänelle tilanne oli niin kestämätön, että oli lähellä etteikö hän käynyt minuun käsiksi.