X ei moikannut minua enkä minä häntä. Ei minulla ollut etukäteen edes pienintäkään aikomusta moikata. Säästyin jopa etukäteen pelätyltä kättelyltä. Ei minun tarvinnut sanoa hänelle koko aikana sanaakaan. Mielestäni X suhtautui minuun aika viileän neutraalilla tavalla ja minä samoin häneen. Hän antoi eleillään ymmärtää, että on huomannut minut, mutta että olen kuin kuka tahansa muu vieras hautajaisissa. Esimerkiksi hän katsoi minuun, kun käveli sisään muistotilaisuuspaikalle ja olin suoraan hänen näköpiirissään silloin. Kun hän oli lukenut minun ja siskojeni lähettämän adressin, hän katsoi minua silmiin sitä pois pannessaan. Mielestäni vuorovaikutuksessamme ei ollut mitään epänormaalia, teennäistä tai odottamatonta.
 
Yksi Xn serkku, joka on luonteeltaan erittäin suorapuheinen, tuli kanssani juttelemaan. Hän kyseli ollaanko Xn kanssa nähty ja miltä minusta tuntui olla siellä. Totesi myös sen, että eikö olekin hassua, että sinä olet nyt täällä ystävien puolella etkä tuolla toisella, minne kuuluisit enemmän kuin Ruoho. No, ehkä minä jollain perusteella sinne enemmän olisin kuulunutkin, mutta eipä tuokaan järjestely minua haitannut. Eikä varsinkaan, kun ajattelee millaisen muutoksen elämäni on kokenut siinä, etten sillä nimenomaisella puolella enää ollut.  Xn sukulaisten kohtelu oli lämmintä ja uteliasta. Tuntui kuin olisin ollut yhä osa sitä.
 
Xn näkeminen tuntui yllättävän neutraalilta. Siitä ei tullut sellaista oloa, että kaipaisin häntä mutta ei sellaistakaan, että en kaipaisi. Eli X ei aiheuttanut minussa oikein mitään. Ei positiivista, ei negatiivista. Eikö se olekin aika hyvä merkki? Se, että en kaivannut häntä, on mielestäni merkki siitä, että olen hyvällä mallilla tässä erossa ja olen sen hyvin pitkälle hyväksynyt. Se, että en vihannut häntä tai ajatellut, että ONNEKSI minun ei tarvitse hänen kanssaan enää olla, on mielestäni taas merkki siitä, että vihaa ja katkeruutta on oikeastaan aika vähän. Ehkä jotkut vahingonilon tunteet taas kielivät muusta, mutta kuitenkin aika lievästi. Vai onko joku keittiöpsykologi näistä asioista kanssani eri mieltä?

Minulla oli hautajaisten jälkeen ihan hyvä mieli. Oikeastaan loistava kaikkien edellä mainittujen asioiden takia. En tiedä mikä noista kaikista tuntui parhaimmalta. Ehkä se, kun tiesin näyttävän paljon paremmalta kuin X. Ihmeellisistä asioista sitä iloa elämäänsä repii. Suru tuli vasta illalla. Kävin ystäväni kanssa leffassa, joka avasi padot. Leffa ei ollut mitenkään suunniteltu juttu enkä oikeastaan tiennyt kauheasti sen juonta sinne mennessämme. Jos olisin tiennyt, olisin mennyt kuitenkin, mutta olisin ehkä varautunut nenäliinoin. Oli ihan hyvä itkeä. Oli sitä itkua kuitenkin päivän aikana patoutunut sisuksiin ja hyvä, että sain sen pois varsinkin, kun oli ystävä vierellä lohduttamassa. Leffa kolahti kyllä kovasti niin tämän siskon kuoleman kuin viimeisen vuoden tapahtumienkin osalta. Kannattaa muuten käydä ehdottomasti katsomassa ko. leffa: P.S. I Love You. Tykättiin molemmat tosi paljon.

Ei voi mitään, mutta minulla on tosi hyvä mieli. Hyvä mieli siksi, että kohtaaminen meni omalta kannaltani erinomaisesti (enhän tietysti voi tietää, mitä X ajatteli). Hyvä mieli siksi, että minä osoitin itselleni olevani oikeasti tässä erohommassa näin pitkällä. Tuossa samalla katosivat myös paineet siitä, että X ja/tai Ruoho tulisivat vastaan vaikkapa lähiostarilla. Vaikka olisin sillä hetkellä miten räjähtäneen näköinen (mitä en kyllä yleensä ole kuin suoraan salilta tullessa), se ei paljon haittaisi, koska tietäisin heidän tietävän, että näytän oikeasti tyrmäävältä :).
 
Tämä oli tarinani viimeinen osa. On aika siirtyä uusiin aiheisiin. Kunhan ilmat vielä vähän lämpenevät, minä vien Siskon haudalle kukkia. Käyn toivottamassa hyvää kesää.