Minussa on yksi rasittava piirre. No ehkä jos rehellisiä ollaan, niin on niitä vähän enemmänkin kuin yksi. Puhun tässä nyt kuitenkin tästä yhdestä.
Minä olen aina täysin varma, että minulle loukkaannutaan. Minä oikeastaan pelkään sitä. Vaikka järki miten sanoisi minulle, että en ole tehnyt toista kohtaan mitään väärää, en ole ollut liian hyökkäävä, tyly tai muuten epäkohtelias. Silti minä olen kauhusta kankeana.
Tunne tulee aika usein silloin, jos joku ei soita silloin kun on luvannut eikä vastaa puhelimeen kun yritän itse soittaa. Tai jos joku ei vastaa sähköpostiin pitkään aikaan. Sen sijaan, että ajattelisin syynä olevan jonkin luonnollisen esteen, kuten kiireen tai unohduksen, minä olen täysin varma siitä, että nyt minulle on loukkaannuttu tai suututtu eikä tämä henkilö halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Että minä olen itse aiheuttanut sen. Jollain lauseella tai teolla.
Tältä ei tunnu kaikkien ihmisten kohdalla. Etenkin perheeni on saavuttanut sellaisen luottamuksen, että tätä tunnetta ei heidän kohdallaan tule. Tiedän tai uskallan luottaa siihen, että he välittävät eivätkä koskaan minua hylkää. Myös jotkut ystäväni nauttivat tätä luottamusta. Mutta sitten on eräitä, minulle erittäin tärkeitä ihmisiä, joiden suhteen olen todella epävarma. Ehkä juuri sen takia, että he ovat todella tärkeitä. Heidän mielipiteensä on minulle tärkeä. Heidän koko olemassaolonsa merkitsee minulle hyvin paljon.
En tarkoita tällä sitä, etteivätkö kaikki ystäväni olisi minulle yhtä tärkeitä. Toiset heistä ovat vaan ehtineet osoittaa luotettavuutensa. He eivät ole hylänneet minua huonollakaan hetkellä. Voin myös olla varma, että he ymmärtävät huumoriani. Ne, joiden suhteen olen epävarma, olen tuntenut vasta vain lyhyen aikaa. Heille olen monesti myös paljastanut syvimpiä tuntojani tai jotain muita sellaisia asioita, mitä en kovin monelle kerro - enkä välttämättä ole edes kertonut kenellekään muulle.
Toki epävarma tunne tulee hyvin usein myös esimerkiksi työpaikalla. Olen miettinyt, voiko syynä olla oma "kiltteyteni" ja se, että haluan niin kovasti miellyttää kaikkia muita. En kestä sitä, jos minusta ei tykätäkään. En kestä sitä, jos joku ei haluakaan ajatella minusta hyvää tai olla tekemisissä kanssani. Järki sanoo tässäkin, että mitä väliä sillä on? Enhän minäkään tykkää kaikista. Opetan asiakkaillenikin, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikista ei tarvitse tykätä.
Tällainen epävarmuus tuli myös hyvin usein Xn kanssa. Hän sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi suhteessamme lähes koko ajan. Tai en minä sitä voi varmasti muistaa, mutta sellainen mielikuva nyt on. Minä olin jatkuvasti epävarma siitä, hyväksyikö hän minut sellaisena kuin olin. Minä jopa vastailin hänen kysymyksiinsä niin kuin oletin hänen toivovan. En uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni.
Minä en halua enää koskaan itselleni sellaista suhdetta, missä koen olevani jatkuvasti alakynnessä. Toivottavasti opin ja kehityn. Ainakin tiedän, missä asioissa minulla on parannettavaa. Tosin uskon, että tämä kaikki on hyvin persoonasidonnaista. Eri ihmiset saavat meidät käyttäytymään eri tavalla, vaikka olisimmekin pohjimmiltamme samanlaisia. Eri ihmiset tuovat meissä eri puolia esiin, halusimme sitä tai emme. Se on asia, jolle ei oikein voi mitään vaikka tahtoisi. Eli kyllä minäkin olen osannut ja uskaltanut aikaisemmin sanoa mielipiteeni. Nytkään ei tule ihan heti mieleen sellaista ihmistä, jonka kanssa arkailen sanoa mitä ajattelen. Ainakaan ketään kovin läheistä.
En mahtunut tänään jumppaan. Ei kyllä edes ottanut paljon päähän, vaikka ajoin turhaan salille ja takaisin. Olisihan minulla ollut mahdollista tehdä jotain muuta kuin mennä juuri tälle nimenomaiselle tunnille, mutta en jaksanut käyttää mielikuvitustani eikä tahdonvoimakaan ollut parhaimmasta päästä. Nyt istun kotona kymmenien kynttilöiden valossa (ja tuoksussa) ja yritän tunnelmoida itsekseni. Saada rauhallisen mielen. Yritän puhua itselleni järkeä, että ei kukaan ole nytkään suuttunut minulle. Vaikka ei vastaakaan sähköpostiin. Tai tekstiviesteihin. Puheluihin. Morsetukseen. Mihinkään.
Minä olen aina täysin varma, että minulle loukkaannutaan. Minä oikeastaan pelkään sitä. Vaikka järki miten sanoisi minulle, että en ole tehnyt toista kohtaan mitään väärää, en ole ollut liian hyökkäävä, tyly tai muuten epäkohtelias. Silti minä olen kauhusta kankeana.
Tunne tulee aika usein silloin, jos joku ei soita silloin kun on luvannut eikä vastaa puhelimeen kun yritän itse soittaa. Tai jos joku ei vastaa sähköpostiin pitkään aikaan. Sen sijaan, että ajattelisin syynä olevan jonkin luonnollisen esteen, kuten kiireen tai unohduksen, minä olen täysin varma siitä, että nyt minulle on loukkaannuttu tai suututtu eikä tämä henkilö halua olla kanssani enää missään tekemisissä. Että minä olen itse aiheuttanut sen. Jollain lauseella tai teolla.
Tältä ei tunnu kaikkien ihmisten kohdalla. Etenkin perheeni on saavuttanut sellaisen luottamuksen, että tätä tunnetta ei heidän kohdallaan tule. Tiedän tai uskallan luottaa siihen, että he välittävät eivätkä koskaan minua hylkää. Myös jotkut ystäväni nauttivat tätä luottamusta. Mutta sitten on eräitä, minulle erittäin tärkeitä ihmisiä, joiden suhteen olen todella epävarma. Ehkä juuri sen takia, että he ovat todella tärkeitä. Heidän mielipiteensä on minulle tärkeä. Heidän koko olemassaolonsa merkitsee minulle hyvin paljon.
En tarkoita tällä sitä, etteivätkö kaikki ystäväni olisi minulle yhtä tärkeitä. Toiset heistä ovat vaan ehtineet osoittaa luotettavuutensa. He eivät ole hylänneet minua huonollakaan hetkellä. Voin myös olla varma, että he ymmärtävät huumoriani. Ne, joiden suhteen olen epävarma, olen tuntenut vasta vain lyhyen aikaa. Heille olen monesti myös paljastanut syvimpiä tuntojani tai jotain muita sellaisia asioita, mitä en kovin monelle kerro - enkä välttämättä ole edes kertonut kenellekään muulle.
Toki epävarma tunne tulee hyvin usein myös esimerkiksi työpaikalla. Olen miettinyt, voiko syynä olla oma "kiltteyteni" ja se, että haluan niin kovasti miellyttää kaikkia muita. En kestä sitä, jos minusta ei tykätäkään. En kestä sitä, jos joku ei haluakaan ajatella minusta hyvää tai olla tekemisissä kanssani. Järki sanoo tässäkin, että mitä väliä sillä on? Enhän minäkään tykkää kaikista. Opetan asiakkaillenikin, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikista ei tarvitse tykätä.
Tällainen epävarmuus tuli myös hyvin usein Xn kanssa. Hän sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi suhteessamme lähes koko ajan. Tai en minä sitä voi varmasti muistaa, mutta sellainen mielikuva nyt on. Minä olin jatkuvasti epävarma siitä, hyväksyikö hän minut sellaisena kuin olin. Minä jopa vastailin hänen kysymyksiinsä niin kuin oletin hänen toivovan. En uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni.
Minä en halua enää koskaan itselleni sellaista suhdetta, missä koen olevani jatkuvasti alakynnessä. Toivottavasti opin ja kehityn. Ainakin tiedän, missä asioissa minulla on parannettavaa. Tosin uskon, että tämä kaikki on hyvin persoonasidonnaista. Eri ihmiset saavat meidät käyttäytymään eri tavalla, vaikka olisimmekin pohjimmiltamme samanlaisia. Eri ihmiset tuovat meissä eri puolia esiin, halusimme sitä tai emme. Se on asia, jolle ei oikein voi mitään vaikka tahtoisi. Eli kyllä minäkin olen osannut ja uskaltanut aikaisemmin sanoa mielipiteeni. Nytkään ei tule ihan heti mieleen sellaista ihmistä, jonka kanssa arkailen sanoa mitä ajattelen. Ainakaan ketään kovin läheistä.
En mahtunut tänään jumppaan. Ei kyllä edes ottanut paljon päähän, vaikka ajoin turhaan salille ja takaisin. Olisihan minulla ollut mahdollista tehdä jotain muuta kuin mennä juuri tälle nimenomaiselle tunnille, mutta en jaksanut käyttää mielikuvitustani eikä tahdonvoimakaan ollut parhaimmasta päästä. Nyt istun kotona kymmenien kynttilöiden valossa (ja tuoksussa) ja yritän tunnelmoida itsekseni. Saada rauhallisen mielen. Yritän puhua itselleni järkeä, että ei kukaan ole nytkään suuttunut minulle. Vaikka ei vastaakaan sähköpostiin. Tai tekstiviesteihin. Puheluihin. Morsetukseen. Mihinkään.
Kommentit