Aikaisemmin tällä viikolla olin psykologilla ja kuulin hieman totuuksia itsestäni. Psykologilla käynnit ovat aina olleet hyvin avartavia - niinä parina kertana, kun olen heidän palvelujaan käyttänyt. He yleensä kuuntelevat ja kyselevät vähän aikaa, jonka jälkeen he kertovat omista havainnoistaan ja ajatuksistaan. Palaute tulee saman tien. Niin teki tämäkin psykologi.

Aika jännä juttu se, että niin monen aikuisiän käyttäytymismallin ajatellaan juontavan juurensa lapsuuden kokemuksista. Se taas tarkoittaa sitä, että lapsuus on meille hyvin merkityksellistä aikaa, joka voi kääntää tulevaisuuden mihin suuntaan tahansa. Ja se taas mielestäni tarkoittaa sitä, että lasten kasvattaminen tasapainoisiksi aikuisiksi on erittäin hankalaa, jos ei mahdotonta. Herää myös kysymys, miten ihmeessä lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa toimintaamme vielä aikuisinakin? Luulisi, että niistä oppisi jotenkin eroon ja toimintamallejaan kykenisi muuttamaan. Mutta se näyttää menevän kategoriaan "helpommin sanottu kuin tehty".

Psykologin mielestä tietyt lapsuudessa tapahtuneet asiat vaikuttavat tunne-elämääni, tunteiden käsittelyyn ja selviämismalleihin, mitä minulla tänä päivänä on. Mielenkiintoista oli psykologin näkemys siitä, että en ole osannut parisuhteessa ilmaista tunteitani selkeästi, minkä takia toiselle osapuolelle on saattanut tulla helposti sellainen olo, että hänellä ei ole mitään otetta minuun. Jos minulla on joku (tunne)ongelma, yritän ratkaista sen hiljaa keskenäni tai en ainakaan sen toisen osapuolen kanssa, jota asia todennäköisesti myös koskee. Ja se on kyllä kohdallani ihan totta. Niin minä juuri olen toiminut. Se korostui kuitenkin enemmän Xn kanssa kuin ensimmäisessä suhteessani. Tai sitten en vaan muista.

Esimerkkinä tällaisesta toiminnasta voisi olla seuraava: jos minua ärsytti joku asia, yritin toki puhua siitä Xlle. Kun minua ei mielestäni kuultu asiassa, minä olin hiljaa, nielin kaiken tai pidin hiljaista yhden naisen kapinaa. Saatoin "kostaa" kokemaani ymmärtämättömyyttä jotenkin näkymättömästi ja puhua siitä muille. Esimerkiksi kun X ei monesta pyynnöstä huolimatta korjannut likaisia vaatteitaan lattioilta, sohvilta, tuoleilta - no, kaikkialta, vaikka vieraita oli tulossa ja piti siivota, saatoin kerätä kaikki vaatteet säkkiin ja paiskata säkin Xn vaatekaappiin johonkin sellaiseen paikkaan, että niitä ei kovin helposti näkynyt sieltä. Enkä tietenkään sanonut Xlle mitään. Käyttäytymiseni oli ulospäin rauhallista ja hyväntuulista, vaikka sisällä kiehui ja olisi oikeasti tehnyt mieli huutaa ja raivota. Jos X myöhemmin kyseli joidenkin vaatteiden perään, sanoin etten tiedä missä ne ovat. Jos olisin sanonut, X olisi suuttunut. Jos olisin hakenut vaatteet salaa vaatekaapista pyykkikoriin, en olisi kestänyt itseäni, koska minusta olisi tuntunut, että alistun enkä pidä kiinni periaatteestani, että Xn pitää aikuisena kyetä itse huolehtimaan omat vaatteensa pyykkikoriin. Jos olisin raivonnut ennen vaatteiden säkittämistä, X olisi jättänyt minut. Tällaisten tilanteiden kanssa jouduin oikeasti painimaan jos en ihan päivittäin niin ainakin viikottain.
 
Apua, minusta tuntuu, että vaikutan kauhealta nartulta salakostoineni. Mutta en minä osannut toimia muutenkaan säilyttääkseni oman mielenterveyteni ja pitääkseni parisuhteemme kasassa.   

Psykologi pyysi minua kuvaamaan myös ajatuksia itsestäni. Hänen mielestään en ole kuvaukseni perusteella masentunut, koska niin sanotut epäterveet ajatukset kohdistuvat minuun persoonana eikä laajemmalti elämään. Kun sanon, että minusta tuntuu siltä ettei kukaan enää koskaan huoli minua ja olen muutenkin kamala ihminen, masentunut ajattelisi, että elämällä ei ole minulle mitään annettavaa. Hän sanoi myös, että koska olen lapsena joutunut pelkäämään isäni raivostumista, olen tottunut peilaamaan kaikkea toimintaani muihin ihmisiin. Eli pyrin koko ajan toiminnallani varmistamaan, että en raivostuta ketään tai sitten yritän pitää kaikki tyytyväisenä miellyttämällä heitä viimeiseen asti. Koska olen joutunut lapsena toimimaan niin.
 
Lisäksi kuulin, että vanhempani eivät ole omien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa (joita en halua tässä julkisesti kertoa) vuoksi kyenneet vastaamaan lastensa tunne-elämän tarpeisiin. Esimerkiksi jos minulla on ollut jonkinlainen tunneristiriita lapsena, vanhemmat eivät ole kyenneet käsittelemään sitä kanssani millään tavalla ja se vaikuttaa nyt toimintaani aikuisena.
 
Kaiken tämän kuulin vajaan tunnin istunnon aikana. Kaikessa on mielestäni aika paljon perää tai sitten vaan haluan löytää jonkin syyn käyttäytymiselle ja lapsuutta on hyvä syyttää. Sehän on sama, kun siirtäisi vastuuta muille ihmisille, tässä tapauksessa vanhemmilleni. He ovat tehneet minusta tällaisen. Heidän takiaan olen nyt ongelmissa. No, tämä on aika kärjistettyä ajattelua kyllä, en minä oikeasti ole ihan tuota mieltä. Mutta jännä tunne kaikesta tuosta tiedosta tulee. Ei oikein tiedä, pitäisikö olla vihainen ja katkera vanhemmilleen tai ylipäätään elämälle? Sille, että ylipäätään on olemassa? No, totuus on se, että en minä osaa olla vihainen. Minä luulen, että kumpikin vanhemmistani ovat varmasti yrittäneet parhaansa meidän lasten kanssa ja eikö sen pitäisi riittää? Minä luulen, ettei minustakaan tule täydellistä vanhempaa (jos nyt lapsia joskus saan), mutta voin toki oppia omien vanhempieni tekemistä virheistä. Vaarana on sitten taas se, että saatan tehdä puolestani sellaisia virheitä, joissa omat vanhempani ovat onnistuneet. Sellaisia, joita en osaa itse varoa.
 
Vanhemmista puheenollen.. maalla ollaan ja täällä on kylmä!