Pitkän harkinnan jälkeen olen päättänyt paljastaa teille yhden suurimmista salaisuuksistani. Salaisuuden, josta vaikenin aluksi monta monituista vuotta ja josta tietävät nykypäivänä ainoastaan neljä lähipiirini ihmistä. En ole tätä asiaa kertonut kummallekaan niistä miehistä, joiden kanssa olen parisuhteessa elänyt ja yhdessä asunut. Kesti todella kauan, ennen kuin paljastin asian ensimmäisellekään ihmiselle. Vielä kauemmin kesti, ennen kuin uskalsin hakea siihen apua.

Työterveyspsykologin mielestä minun pitäisi kertoa asiasta ystävilleni. Myös eräs toinen henkilö ehdotti minulle samaa. Psykologin kanssa puhuin jo vuosi sitten. Olen siis vuoden verran yrittänyt toimia psykologin ehdottamalla tavalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyse ei ole siitä, etteikö tilaisuuksia olisi ollut, vaan enemmänkin siitä, että minä en osaa. En löydä oikeita sanoja. Ja pelkään ihmisten reaktioita, totta kai. Ja sitten minä keksin, miten sen teen. Tätä blogia lukevat myös monet ystäväni. Näin kaikki saavat kuulla salaisuudestani samoilla sanoilla ja teoriassa myös samaan aikaan.

Tässä se nyt tulee: minulla on syömishäiriö.

Muistelen, että kaikki alkoi yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen luokan tietämillä. Aloin jostain selittämättömästä syystä ahmia ruokaa välillä suuria määriä. Ammattikoulussa ollessani söin ensimmäisen kerran niin paljon, että yritin oksentaa. Tässä vuosien varrella minulla on ollut pidempiä hyviä jaksoja ja myös pidempiä huonoja jaksoja. Oikeastaan seurusteluaika Xn kanssa on ollut pitkäaikaisin huono jakso. Ongelmani on näyttäytynyt hyvin pitkälle epätyypillisenä syömishäiriönä BED:inä, mutta sen jälkeen kun tajusin, että oksentaminen ei ole ainoa itsensä tyhjentämisen muoto, diagnoosi on kääntynyt bulimian puolelle.

Eron jälkeen bulimiaoireet ovat vahvistuneet. Olen yrittänyt yhä useammin oksentaa. Omaksi onnekseni olen todella huono siinä. Minä inhoan oksentamista melkein eniten maailmassa. Onnekseni siinä mielessä, että jos siinä onnistuisin, homma karkaisi varmasti totaalisesti käsistä. (Koska jos oksennan kaiken pois, voin syödä enemmän ja useammin. Nyt kun en saa oksennettua, pelkään lihomista sen verran paljon, että se hillitsee syömishaluja aika tehokkaasti.)

Minä ajattelen ruokaa koko ajan. Yksi pieni suklaapala tai ennelta suunnittelematon syöty keksi saattaa suistaa koko elämäni raiteiltaan - joskus jopa useammaksi päiväksi.  Lähes kaikki arkipäivän tomintani tähtää siihen, etten vaan alkaisi ahmia. Näin kuitenkin käydessä saatan syödä kerralla niin paljon, että sitä ei kukaan "terve" ihminen voi edes käsittää. Olen esimerkiksi syönyt yhdellä kerralla kebab-annoksen, normaalikokoisen pizzan, litran suklaajäätelöä, pullapitkon ja suklaavanukasta. Minä en osaa tehdä mitään estääkseni itseäni. Aina en syö yhtä mahdottomia kuin edellä mainittu lista osoittaa, mutta hallinnan tunteen menettäminen on jo kamalaa ja aiheuttaa suurta morkkista ja itseinhoa.

Yleensä tiedän ahmimiskohtauksen tulevan etukäteen. Minä tiedostan myös kohtauksen hetkellä koko ajan, mitä minä olen tekemässä, mutta minulla ei ole minkäänlaisia keinoja lopettaa sitä. Viime aikoina olen kertonut asiasta niille, jotka siitä tietävät. Luulen, että se on jonkinlainen avunpyyntö aina, vaikka en oikeasti uskokaan, että kukaan pystyy minua auttamaan. Ja arvatkaapa olenko saanut apua ongelmaani työterveydestä? En. Heidän mielestään en ole tarpeeksi sairas, kun en ahmi joka päivä tai viikottain. Mahtava viesti avunhakijalle. Totta kai tulkitsen sen sitten niin, että minun pitää pyrkiä tulemaan vielä sairaammaksi, että voisin saada apua. Toisaalta, yksi ystävistäni on päässyt avun piiriin, Lapinlahden sairaalaan, mutta hän ei ole kokenut sieltä saatua apua tarpeeksi tehokkaaksi omalla kohdallaan. Tietysti jokainen meistä on yksilö ja se mikä ei auta häntä voi auttaa minua. Kuitenkin olo avun saamisen suhteen on tällä hetkellä aika skeptinen.

Mitä sitten haluan saavuttaa sillä, että kerron tästä asiasta nyt kaikille? En tiedä. Ehkä toivon, että jollain tavalla muiden tietoisuus auttaisi minua. Ehkä joku onnistuisi jossain tilanteessa sanomaan jotain sellaista, joka saa ahmimiskohtauksen uhan menemään ohi. Ehkä voisin saada tukea ja ymmärrystä esimerkiksi siihen, kun kieltäydyn jatkuvasti kaikista herkuista ja kokoustarjottavista. Ja kaiken lisäksi olen väsynyt salailemaan tätä asiaa.

Olen saanut osakseni myös vähättelyä. "No eihän tuo nyt NIIN paha ole, kun ahmit tällä viikolla vain yhtenä päivänä ja pystyit sen jälkeen olemaan taas normaalisti." Minä ymmärrän sen, että tuo on tarkoitettu vaan kannustamiseksi, mutta minä olen itse huolesta puolikuollut aina kun minä ahmin. Terve ihminen ei varmastikaan voi käsittää sitä, miltä hallinnan menettäminen syömisen suhteen tuntuu ja siksi kannustukseksi tarkoitettu lause tuntuu minusta ihan vääränlaiselta. Mitä sitten haluan kuulla? En tiedä. Sen tiedän, että jotkut osaavat vaan sanoa jotain, joka helpottaa oloa mutta sen sanomisen tarkempi määritteleminen on vaikeaa.

Aluksi asian paljastaminen muille tuntui täysin järjettömältä teolta, mutta nyt en oikeastaan jaksa enää välittää. Osittain tietysti vähän pelkään sitä, että ystävät hylkäävät minut tai joku tuomitsee minut tämän takia. Ajattelin kuitenkin asiaa siltä kannalta, että mitä jos joku minun ystäväni kertoisi minulle tällaisesta asiasta. Inhoaisinko häntä sen jälkeen? Hylkäisinkö hänet? En tietenkään. Päinvastoin. Ja sitten päätin kertoa. Olisinhan tietysti voinut kirjoittaa sähköpostia tarkoin valitulle ystäväjoukolleni, mutta sitten mietin, että kerran se vaan kirpaisee ja päätin paljastaa jutun kaikille. Jospa sitten olisi helpompi kertoa asiasta myös uusille tuttavuuksilleni jatkossa. Ja sen olen myös päättänyt, että parisuhteessa en asiaa enää halua jatkossa salata - jos sellainen tai sellaisia on tullakseen.

Tiedän, että syömishäiriöni ei ole sieltä pahimmasta päästä. Tiedän myös sen, että syömishäiriöön liittyy paljon muutakin kuin pelkästään se syöminen ja suhde ruokaan. Minä tiedostan näitä asioita itsessäni ja myös syömishäiriöön sairastumisen syitä, mutta niiden kirjoittaminen olisi sitten jo kokonaan uuden blogin aihe.