Huhhuh, aika hurjaa menoa ollut viimeiset viisi päivää. Entiset asukkaat jättivät asunnon aika paskaiseen kuntoon, joten siivoamista on ollut. Vieläkään ei ole kaikkia paikkoja puunattu, koska tapanani on olla hyvin perusteellinen ja sen vuoksi siivoaminen on aika hidasta. Minulla ei ollut käytössä perjantaina vielä autoa. Pyöräilin asunnolle mukanani imuri, pesuaineet, lattianpesuvälineet yms. siivoustarvikkeet. Aika hankalaa oli, mutta selvisin.

Lauantaina muutettiin pienehköllä porukalla. Tavaroitani oli kahdessa eri paikassa, siskon luona sekä minun ja miehen asunnolla. Saatiin lauantain kuluessa tyhjättyä kokonaan vanha kotini eli sunnuntaille - varsinaiselle muuttopäivälle - jäi ainoastaan siskon kämpässä olevien tavaroiden roudaaminen. Onneksi olin hankkinut vähän ylimitoitetun muuttoporukan, koska sain tavaroiden siirron ohella myös siivous- ja asennusapua, lisäksi osa porukasta oli sairaana.

Maanantain ja tiistain olen siivonnut ja järjestellyt. Olen ihan poikki. Sormen lihaksetkin ovat kipeinä. Liikkumaan lähtö on hankalaa, kankeutta jäsenissä. Vielä on paljon tekemättä, mutta onneksi tänäänkin on kurja ilma, niin voi ihan hyvin olla kotona illan siivoilemassa.

Mies soitteli minulle viikonloppuna ja ilmoitti tulevansa hakemaan vapunaattona eli maanantaina vaatteita kämpiltä. Sanoin, että sopii. Vein päivää aikaisemmin tuon virallisen jäähyväiskirjeen eteisen kaapin oveen kiinni siten, että se oli heti mieheni silmissä, kun hän avasi ulko-oven. Miehestä ei kuulunut mitään aattona. En kyllä odottanutkaan, että mitään olisi ylipäätään kuulunutkaan. Eilen hän soitti. Kyseli vaan joidenkin työkalujen perään ja loppujen lopuksi syytti minua niiden varastamisesta. Sain viestin tyyliin: "tarvitsen tätä työkalua työssäni, sen saat kyllä palauttaa". Olettamuksena, että olin vienyt sen. Teki mieli vastata, että minä tarvitsen onnellista ja tasapainoista mieltä työssäni, ole hyvä ja palauta sinä ensin se.

No onhan mieli nykyään jo ihan erilainen työssä ja muussa elämässä kuin mitä se oli pari kuukautta sitten. Että eipä siinä kai mitään palauttamista enää miehellä ole. Olen toipunut hyvin. Eilisestä tuli kyllä vähän paha mieli illaksi. Tuntui pahalta, että mies vieläkin onnistuu aiheuttamaan minulle pahaa mieltä, vaikka periaatteessa kaiken pitäisi olla jo ohi. Ja että nyt aletaan syyttämään varkaaksi jostain työkaluista, jotka olen pakannut muuttolaatikoihin kaksi kuukautta sitten! Tarviipa todella työssään, jos ei ole kahteen kuukauteen koko työkalua edes kaivannut ja juuri tänä viikonloppuna sitten huomaa sen kadonneen.

Moni on miettinyt, että kannattaako minun antaa uutta osoitettani miehelle. Eihän se hänelle kuulu. Ensimmäisessä jäähyväiskirjeversiossa se olikin, mutta ei enää tuossa, minkä lopulta jätin. Mies ei siis tiedä osoitettani eikä saa sitä selvillekään, koska minulla on turvakielto työni takia. Olisi ehkä pitänyt vaihtaa myös puhelinnumero, jos eilisen kaltainen puhelu- ja tekstiviestiterrorismi jatkuu. Tuskin jatkuu. Eikä minun ole pakko vastata. Ja jos oikeasti asia rupeaa häiritsemään, äkkiä sitä uuden numeron saa. Toisaalta en minä pakoon pääse millään, sillä työnumeroni säilyy samana, työpaikkani säilyy samana eli jos mies haluaa tavata tai muuten ottaa yhteyttä, se kyllä onnistuu.

Tiedän, että miehen siskot ja äiti haluavat pitää minuun yhteyttä. He tuskin tietävät minun vielä muuttaneen asunnosta, mies kun ei kauheasti omissa asioissaan perhettään informoi. Mutta sitten kun kuulevat, he taatusti ottavat yhteyttä ja kysyvät missä olen, kuinka asiat ovat ratkenneet jne. Tuntuu kamalalta se ajatus, että pitäisin yllä kulissia siitä, että oikeasti jouduin muuttaa esim. siskolle tai jonnekin varastoon kamojeni kanssa vaan siksi, ettei osoitteeni ja tilanteeni kantautuisi mieheni korviin. En haluaisi myöskään valehdella asuvani vuokralla. Kai se on pakko kertoa totuus ja pyytää, etteivät puhuisi mieheni kanssa minusta tai tarkemmin sanottuna asumisestani. 

Puhun koko ajan miehestä tai miehestäni. Voisin tästä lähtien kutsua häntä virallisesti X:ksi. Ex on kulunut sana. Olen uudistusmielinen.

Moni on luullut, että olen täysin surullinen ja pohjalla tällä hetkellä, kun ero on viimein totta. Ei pidä paikkansa. Voin tosi hyvin ja ihan innoissani laitan uutta kotiani. Ihanaa, kun kukaan ei ole sanomassa, miten joku juttu pitää tehdä, kukaan ei ole juomassa siidereitäni tai muita viinoja kaapeista jne. Paljon pieniä juttuja, joista voin iloita ja nauttia - ainakin näin aluksi. En kaipaa tällä hetkellä ketään, en edes toisen ihmisen läheisyyttä. Tunne on ihan erilainen verrattuna siihen, kun viimeksi erosin vuonna 2001. Silloin en olisi halunnut olla millään yksin enkä saanut nukutuksi yksin. Ehkä tämä on hyvä merkki. Ainakin merkki siitä, että en mene yhtä hätiköidysti eteenpäin kuin esimerkiksi X Ruohon kanssa.

Toiset ovat sitä mieltä, että suru tulee vielä jossain vaiheessa. En jaksa oikein uskoa siihen. Tai ainakaan siihen, että se tulisi jotenkin pitkäaikaisena tai voimakkaana. Mielestäni olen suruni jo surrut tämän suhteen osalta silloin ihan erovaiheen alussa, kun pohjalla olin ja tietysti myös pitkin matkaa, ennen kuin erillemme muutettiin. Mutta enhän minä varmaa tiedä mitä tulee tapahtumaan. Ihminen on kummallinen paketti, sehän tässä on tullut jo monta kertaa todettua. Olettaisin kuitenkin, että pieniä ja lyhyitä allonpohjia lukuunottamatta mitään suurempaa suruaikaa ei ole enää edessä.

Olenhan minä itse myös vähän pelännyt, että muuton jälkeen tulee romahdus. Ei ole ainakaan vielä ollut oireita, mutta voihan se tästä tulla, kun pääsee tästä hässäkästä eroon ja rauhoittumaan. En tiedä. Mutta jälkeenpäin sitten ainakin kuuluu. Tällä hetkellä kuitenkin on kaikki hyvin ja rauhallinen mieli. Siskokin jo uhkaili muuttavansa naapuriin. Ollaan aina vitsailtu kahden siskoni kanssa siitä, että lopulta me kaikki kuitenkin asutaan kolmistaan jossain vanhapiika-asunnossa, kun ei nämä miesasiat oikein luonnistu. Jos ei tule yhteistä asuntoa, niin saattaa tulla ainakin vanhapiikarappu :).