Minä olen ollut tänään neljä vuotta sinkku! Uskomatonta! Toisaalta tuntuu kuin erosta olisi ikuisuus aikaa, mutta sitten toisaalta... neljä vuotta. Se tuntuu niin lyhyeltä ajalta. Mutta sitten taas jo pitkältä ajalta olla sinkkuna.

Tosiaan. Ero ja X tuntuvat niin kaukaisilta asioilta. Ihan kuin joltain toiselta elämältä. Minulle on tapahtunut niin paljon asioita sen jälkeen, kun erosimme. Paljon ihania, hyviä, mukavia juttuja mutta myös raskaita, vaikeita ja kipeitä asioita. Olen siis elänyt. Ihan hyvähän se on, että ero ei tunnu kuin eiliseltä päivältä. Sehän olisi jo todella huolestuttavaa.

Vuosi sitten äitini oli parhaillaan sairaalassa toipumassa aivoverenvuodosta. Äiti voi tällä hetkellä hyvin ja on palautunut lähes entiselleen. Töihin hän ei kuitenkaan enää palannut, vaan on tätä nykyä eläkeläinen. Kaikki on kuitenkin hyvin ja olen pohjattoman onnellinen siitä, että minulla on vielä äiti. Harkitsin jopa vähän aikaa tapahtuman jälkeen takaisin synnyinseudulleni muuttamista, mutta se sitten unohtui pikku hiljaa äidin toipumisen myötä eikä siihen saumaan siellä ollut sopivia työpaikkojakaan. Jotenkin tuli sellainen tunne, että haluan olla lähellä vanhempiani niin kauan kuin he ovat vielä hengissä. Mutta nyt mennään siis tällä 400 km välimatkalla ainakin siihen saakka, kun jotain taas sattuu.

Kerroin vuosi sitten myös masennuksestani ja siitä, että se alkoi vihdoin olla voiton puolella. Takapakkia tuli vielä maaliskuussa, jolloin lääkitystä jälleen hienosäädettiin ja sen jälkeen ei ole ollut suurempia ongelmia enkä ole ollut sairauslomallakaan masennuksen vuoksi syksyn 2009 jälkeen. Pääsin myös vihdoin ihan oikeasti hoitoon, mutta paljon se vaati taistelua ja erilaisia käänteitä. Elämä alkaa siis senkin suhteen voittaa.

X ja Ruoho asuvat edelleen melkein naapurissani ja ovat yhdessä. En sen kummemmin tiedä mitä heille kuuluu muuta kuin että Ruohon suvussa on ollut paljon kuolemaa ja surua eikä Ruoho ole päässyt tapaamaan sukulaisiaan ja perhettään oikeastaan koko aikana, kun on asunut Suomessa. Enpä tiedä hänestä, mutta itselleni samanlainen tilanne olisi kyllä aika hajottava. Ruohon ja Xn parisuhteen tilasta minulla ei ole mitään käsitystä eikä kyllä varmaan kenelläkään muullakaan ulkopuolisella, koska eihän X mitään asioistaan kerro. Edellä mainitut tiedot siis olen saanut Xn äidiltä, jonka kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä.

Vuosi sitten kirjoitin, että mietin useinkin Xn ja minun suhdetta ja minulla on Xää kohtaan aggressiivisia ajatuksia. Ihan mielenkiintoista oli kyllä lukea mitä ajatuksia itselläni on ollut ja olin kieltämättä aika hämmästynyt, että olen kolme vuotta eron jälkeen noinkin paljon miettinyt asiaa. No en mieti enää. X on todella harvoin mielessäni, minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. En ainakaan tiedosta itse ajattelevani Xää mitenkään erityisen paljon enkä pohdiskele enää suhdettamme tai sen kommervenkkejä. Se täytyy kyllä myöntää, että aika ei ole edelleenkään kullannut muistoja yhdessäoloajastamme, päinvastoin. Tuskin sitä tulee koskaan tapahtumaankaan.

Miesrintamalta minulla ei ole paljon raportoitavaa. En ole mitenkään aktiivisesti hakenut itselleni seuraa. Minulla ei ole ollut profiileja missään deittisivustoilla ja baareissakin taidan puhua aika luotaantyöntävää kehonkieltä, koska eivät miehet ole paljoakaan minua uskaltaneet lähestyä. (Ehkä viime aikoina vähän enemmän, mutta olen tietoisesti muuttanut myös asennettani.) Yksi järisyttävä ihastus minulla oli loppuvuodesta ja siinä kävi niin, että ihastukseni kohde käveli suoraan työhuoneeseeni. Tapailimme hänen kanssaan parisen kuukautta ja olin itse täysin valmis vaikka mihin, mutta sitten toinen osapuoli ilmoitti, että hän tuntee minua kohtaan vain ystävyyttä. Otin asian todella raskaasti, ihan itsekin yllätyin. Ja päätin tietysti, että oli sitten viimeinen kerta kun ihastun... Sydänsurut on kyllä jotain niin kauheita ja tuska mikä niistä tulee, on jotain niin sietämätöntä, että itselläni se tahtoo mennä näköjään täysin yli sietokyvyn rajojen.

Neljän vuoden sinkkuus alkaa olla toisaalta jo aikamoinen rasite. Itseäni asia ei haittaa lainkaan. Minä olen tänä aikana oppinut paljon itsestäni ja olen oppinut luottamaan itseeni. Viihdyn hyvin yksin eikä minulla ole mitään tarvetta seuran vuoksi ottaa ketään nurkkiin pyörimään. Onhan toki välillä yksinäisiä hetkiä ja järjetöntä halipulaa, en sitä kiellä, mutta se menee aina ohi. Rasitteeksi aika tulee siinä, kun keskustelee muiden (=miesten) kanssa ja sinkkuajan pituus tulee puheeksi. Yhä useammin sitä kuulee kommentteja "Niin kauan!?" "Eikö sulla tosiaan oo ollut koko aikana mitään/ketään?" "Miks?" jne. Yksi (miespuolinen) kaveri antoikin mulle jo neuvon, että sano jatkossa, että on tässä  vähän jotain pientä matkan varrella ollut.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, tänään on jälleen juhlan aika. Eron jälkeen tämä eropäivä on ollut minulle paljon suurempi juhlan aihe kuin esimerkiksi syntymäpäiväni. Senpä vuoksi me tänäänkin nautimme kakkua tiettyjen ihmisten kanssa ja juhlimme sitä, että minä olen onnellinen sinkku!

Kiitän jälleen kaikkia lukijoita, jotka ovat vuoden varrella kommentoineet blogiani ja lähettäneet minulle sähköpostia. Luen kaikki yhteydenotot ja pyrin vastaamaan niihin. Vuoden aikana sain myös blogin kautta yhden haastattelupyynnön. Ette usko miten mieltäni lämmittää joka ikinen kerta, kun huomaan, että blogistani on ollut apua jollekin. Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että en ole kirjoittanut näitä tekstejä turhaan. Kiitos teille. Te olette ihania. Palataan taas!

Isäni on sairastanut teini-iästään saakka diabetesta. Sen lisäksi hänellä on iän myötä todettu korkea kolesteroli, verenpainetta ja kymmenisen vuotta sitten hän sai vielä aivoinfarktin, jonka jälkeen hän siirtyikin sairauseläkkeelle. Äiti taasen on ollut aina terve ja 63-vuotiaana käy vielä normaalisti töissä. Jos äiti on yrittänyt soittaa "epänormaaliin" aikaan, olen aina pelännyt pahinta. Että nyt isälle on sattunut jotain. Sen vuoksi olinkin perin juurin järkyttynyt kuluneen viikon tiistai-iltana, kun isä soitti. Hän oli juuri soittanut äidille ambulanssin. Äiti oli valittanut huonoa oloaan ja ruvennut oksentelemaan.

Äiti siirrettiin vielä samana iltana ambulanssilla TAYS:iin teho-osastolle. Hänellä todettiin aivoverenvuoto. Seuraavana päivänä äiti leikattiin ja leikkaus kesti viisi tuntia. Sen jälkeen äiti on ollut teho-osastolla. Aluksi häntä pidettiin nukutuksissa ja hengityskoneessa. Torstai-iltana hänet herätettiin ja sen jälkeen hän on kärsinyt kaiken muun lisäksi keuhkokuumeesta (joka kuulemma normaali tilanne hengityskoneessa olon jälkeen).

Lähdin tiistaina saman tien Tampereelle, jossa onneksi toinen siskoistani asuu. Toinen, Helsingissä asuva sisko lähti mukaani. Ja sillä reissulla ollaan edelleen. Olemme käyneet joka päivä äitiä katsomassa. Tällä hetkellä hän jaksaa jutella meidän kanssa n. kymmenen minuuttia. Äiti voi sairaalan henkilökunnan mukaan olosuhteisiin nähden hyvin eikä mitään suuria vaurioita olla ainakaan vielä havaittu. Ja kyllä hän on päivä päivältä ollut parempi. Olen varma siitä, että hän toipuu.

Minä olen edelleen sinkku. Normaalielämässä se on mukavaa, mutta tällaisen uutisen kohdalla olisi niin mukavaa, kun olisi oma, henkilökohtainen tuki. Totta kai saan tukea siskoiltani, mutta ei se ole sama. Haluaisin niin tällä hetkellä, että joku pitäisi kainalossaan, nukkuisi lähellä ja antaisi myötätuntoa oikein olan takaa. Kun tätä tilannetta on nyt takana viisi päivää, toisen ihmisen tarve on koko ajan suurentunut ja suurentunut. Kamalaa. No, ehkä tämä menee ohi. Ja meneehän se. Tätä on vaan niin vaikea sietää.

Oikeastaan minulla ei pahemmin ole mitään virityksiäkään minnekään. Pari erittäin mielenkiintoista tapausta on tullut vastaan, mutta kiinnostus ei ole ollut silloin molemminpuolista. Yksi ihana mies on olemassa, johon olen kieltämättä ihastunut, mutta hän asuu 400 km päässä joten se siitä. Hän ei voi oman tilanteensa takia muuttaa Helsinkiin enkä minä halua taas lähteä sieltä mihinkään. Ja Xn jälkeenhän vannoin, että ikinä en enää miehen takia muuta.

Jotenkin uskomatonta, että olen ollut nyt kolme vuotta sinkkuna. Toki sitä joskus vannoin, että jos Xstä pääsen eroon, en ota koskaan miestä vaivoikseni, mutta en oikein itsekään uskonut siihen. Niin tässä kyllä vaan näyttää uhkaavasti käyvän. No eihän kolme vuotta nyt mitään vielä kerro, mutta huolestuttava (?) suuntaus, kieltämättä.

Kyllä X vielä mielessäni pyörii, välillä useinkin. Oikeastaan kaikki suhteen huonot puolet ja se kiukuttaa usein, miten olen antanut hänen itseäni kohdella. Tässä tilanteessa ei ole todellakaan käynyt niin, että aika olisi kullannut muistot. Päinvastoin. X on vieläkin Ruohon kanssa yhdessä ja he asuvat minusta 600 m päässä. En ole heihin törmännyt lainkaan. Xn äitiin pidän yhteyttä ja näen häntä noin kahden kuukauden välein.

Olen antanut itselleni luvan vihata Xää. Se helpottaa oloani, että saan vihata ja halveksia häntä. Välillä mietin aika hurjiakin juttuja: käyn puhkomassa hänen autostaan renkaat tai heittämässä paskaa asunnon ikkunoihin jne. :) Katsoimme juuri elokuvan Law Abiding Citizen. Sanoin siskoilleni, että voisin ihan surutta tehdä Xlle saman mitä elokuvan yksi päähenkilöistä teki murhatessaan rikollisen, joka oli tappanut hänen perheensä. En minä noita mitään ajatuksiani ja mielitekojani tietenkään toteuttaisi, mutta niiden avulla suoritan tätä piiloaggressiivista kostoani. Mielestäni toisen vihaaminen ei ole niin paha asia kuin katkeruus. Katkeruus hajottaa, viha antaa voimaa.

Viimeisin vuosi on ollut minulle henkisesti tosi raskas. Minähän sairastuin Xn kanssa ollessani masennukseen, joka on pysynyt lievähkönä taka-alalla viime vuodet. Varmasti jokin suojausmekanismi aiheutti myös sen, että eron jälkeen minun oli keskityttävä siitä toipumiseen ja masennus pysyi poissa. Kun eron kanssa ei tarvinnut enää tehdä töitä, masennus hyökkäsi. Aloitin lääkityksen ja sitä muutettiin monta kertaa, kunnes vihdoin oikea lääke löytyi. Pahimmillaan sain paniikkikohtauksen, jos minun piti tehdä jotain muuta kuin käydä vessassa tai nukkua. En voinut poistua kotiovestani minnekään, kun paniikki oli niin valtava. En ole mielestäni milloinkaan elämässäni ollut henkisesti niin huonossa kunnossa, mitä olin viime syksynä. Olin pitkään sairauslomalla töistäkin.

Viimein tämän vuoden tammikuusta lähtien olen taas voinut paremmin. Lääkitys on purrut ja tuntuu, että elämä alkaa jälleen voittaa. On tämä kyllä hassua: ehdin juuri itse pahimman ohi, kun äitini sairastui. Nyt minulla on onneksi voimia kestää tätä tilannetta ja toivon mukaan olla tukena muulle perheelle ja etenkin äidilleni.

Tässä kai nämä uutiset päällisin puolin. Tahdon taas kiittää teitä kaikkia, jotka ovat viimeisen vuoden aikana kommentoineet blogiani tai laittaneet minulle sähköpostia. Palataan asiaan!

Minä olen ryhtynyt muotoilemaan tätä kirjoitusta jo ainakin puoli vuotta sitten. Vuodatuksen sekoilujen takia tekstinraakile kerran jo näkyikin blogissa, vaikkei olisi pitänyt. Onneksi satuin juuri silloin surffailemaan oikeassa paikassa ja sain piilotettua sen niin, ettei sitä varmaankaan kovin moni silmäpari ehtinyt lukea. Koska nyt on tullut vasta sen aika.

Erosta on tänään kulunut tasan kaksi vuotta.

Voisin väittää, että olen tällä hetkellä onnellinen sinkku. Vaikka huonojakin päiviä tai jaksoja välillä on, olen kaiken kaikkiaan aika onnellinen. Minulla on niin moni asia niin hyvin. Olen onnellinen siitä, että ymmärrän sen ja osaan olla siitä kiitollinen. Ja olen onnellinen siitä, että voin niin paljon paremmin nyt kuin koskaan Xn kanssa.

Minä todellakin toivon, että olen oppinut virheistäni. En ole täydellinen, mutta toivon, että olen kehittynyt ja kehityn vastedeskin. Tärkeää kehittymisessä on se, että itse tajuaa, missä kehitettävää on. Aina se ei ole helppoa, mutta esimerkiksi ystävien rehellisellä palautteella on ja on ollut tärkeä merkitys.

Minä en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että olen tässä tilanteessa vielä joskus. Kaksi vuotta sitten koko maailmani romahti ja tuntui, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa. En olisi myöskään ikinä uskonut, että tämä päivä vielä joskus tulee. Päivä, jolloin on aika lyödä niin sanotusti pillit pussiin tämän blogin suhteen.

Tämä on ennen kaikkea eroblogi. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan. Olen kuitenkin halunnut pitää tätä "varalla". Jos vaikka jotain kamalaa tapahtuu. Jos vaikka ahdistus käy niin suureksi, että en kestä. Mutta niin ei ole käynyt. Koko ajan pelottaa vähemmän. Oikeastaan, nyt minä olen varma siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt! Minä en tarvitse tätä blogia enää.

Olen ymmärtänyt, että moni lukijoistani on saanut paljon lohtua blogistani. Moni samassa tilanteessa elänyt on voinut samaistua kirjoituksiini. Se oli yksi tavoitteistani silloin, kun blogiani aloin kirjoittaa. Jos edes yksi ihminen saa apua, niin tämä on kannattanut. Kun itse erosin, hain kuumeisesti netistä muiden tarinoita erosta. Siitä, miltä se on tuntunut, mitä kaikkia tunteita on käyty läpi. En voinut lukea aiheesta kyllikseni. Nyt minä olen tuottanut sitä materiaalia muille luettavaksi.

Vaikka lopetankin päivittämisen, tämä blogi ei katoa minnekään. Se säilyy täällä apuna muille ja muistona itselleni. En ole vanhoja tekstejäni lukenut oikeastaan koskaan. En ole uskaltanut tai halunnut. Enkä halua vieläkään. Ehkä joskus tulee se päivä.

Jos haluat ottaa minuun yhteyttä, sähköposti tavoittaa. Luen sen lähes joka päivä. Myös kommentteja käyn lukemassa ja niihin vastailemassa vastedeskin. Uutta blogia en ole perustanut enkä aio näillä näkymin perustaakaan, mutta kuka tietää. Jos sellainen hetki tulee joskus eteen, ilmoitan siitä täällä. Jos oikein innostun, saatan jossain vaiheessa tulla kertomaan mitä minulle kuuluu. Mutta en lupaa mitään.

Tässä vaiheessa haluan sydämestäni kiittää kaikkia ystäviäni, jotka ovat tätä blogia lukeneet tai muuten tukeneet minua tähänastisen elämäni suurimmassa kriisissä. Kiitos myös kaikille kommentoijille ja niille lukijoille, jotka ovat olleet läsnä mutta eivät koskaan kommentoineet. Lämmin ja nöyrä kiitos.

Jos olen jo hyvän aikaa valmistellut tätä tekstiä, niin vielä kauemman aikaa sitten päätin, miten tämä tarina päättyy. Se päättyy seuraavaan kappaleeseen, jonka sanat ovat varmasti monia samassa tilanteessa olleita koskettaneet. Niin minuakin. Tätä kuunnellessa on monet itkut itketty ja päätetty, että jonain päivänä minä vielä uskon niihin.

Tänään minä uskon. Kiitos ja näkemiin!

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin.
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Juha Tapio ~ Kelpaat kelle vaan

On se vaan kumma, miten alkaakin ahdistaa, kun kevään merkit alkavat näkyä. Tulee mieleen tapahtumat ja ennen kaikkea omat fiilikset kahden vuoden takaa. En voi sanoa, että olisi helppoa. No, ehkä ensi vuonna ei tunnu enää näin pahalle...

Vuosihoroskooppi 2009:

Olet suurimman osan vuodesta myötätuulessa. Kaikenlaiset yhteistyökuviot sujuvat ja talouden yleissuunnan vastaisesti voit menestyä oikein hyvinkin. Jos kuitenkin synnyit merkin alkupäivinä (no en syntynyt!) - 24.-29.9. - tulet loppuvuodesta tärkeälle vedenjakajalle, jossa ovat pelissä jopa loppuelämän ehdot ja suunnitelmat. Samaa tulee muille vaakaihmisille 2010 kesään mennessä. Vuoden 2009 huippujakso osuu heinä-elokuuhun. Silloin tunteet kuohuvat ja vaa'at eroavat ja rakastuvat.

Eli. Koska en voi erota, niin heinä-elokuussa mulla on mies!

Tosin tämä samainen horoskooppi lupasi ystäväni tähtimerkin kohdalla, että hänellä olisi nyt otollinen aika perustaa oma kampaamo. Ihan kiva, varsinkin kun hän on ammatiltaan psykologi. :)

Cherrycat haastoi minut jo aikoja sitten tähän juttuun... Olen siitä lähtien omituisia tapojani miettinyt, mikä ei ole ollut ollenkaan helppoa, sillä eiväthän ne tavat minusta itsestäni omituisia ole :) Mutta nyt siis vihdoin tartun haasteeseen. Parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Pelin säännöt:
“Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.” 

1. Omituisuus: Oletan, että ainakin melkein kaikki täällä Helsingin tuntumassa asuvat tietävät Jumbon kauppakeskuksen. No, siellähän on Citymarketissa ja Prismassa yhteiset ostoskärryt, joita löytyy monissa eri väreissä (punainen, sininen, vihreä, keltainen). Minä en voi koskaan ottaa sinisiä ostoskärryjä, koska inhoan ja kammoksun Xn myötä sinistä väriä niin paljon. Jos ensimmäiset kärryt ovat kaikki sinisiä (mitä ei yleensä luojan kiitos pääse tapahtumaan), minä odotan niin kauan, että jostain vapautuu muun väriset kärryt.

2. Omituisuus: Näkkileipä on sairaan hyvää, kun siihen laittaa päälle voita ja raakaa sipulisilppua.

3. Omituisuus: Skitsoilen avaimien suhteen aina. Jos lähden esimerkiksi kotoani ja olen juuri viime töikseni laittanut avaimet takin taskuun, en asiaa kuitenkaan usko ulko-ovea kiinni painaessani, vaan minun täytyy kaivaa avaimet käteeni siinä ovella ja tuijottaa niitä samalla, kun laitan oven kiinni. Joskus rituaaliin menee ihan sairaasti aikaa, jos kädet on täynnä kasseja ja ne pitää sitten laskea heti alas kun ne on juuri kerännyt mukaansa, että saa ne avaimet sieltä taskusta näkyville...

4. Omituisuus: Minä koen velvollisuudekseni lukea jokaisen lehden pääkirjoituksen, mitä ikinä erehdyn selaamaan. En vaan voi ohittaa sitä, oli lehti mikä tahansa. Joskus olen yrittänyt ja heti on tullut tosi huono omatunto, minkä vuoksi olen palannut lukemaan sen. Koen myös velvollisuudekseni ainakin selata kaikki lehdet, mitä postiluukustani tulee. Joskus minulla on vino pino Pirkka- ja Yhteishyvä-lehtiä, kun en ole niitä ehtinyt lukea mutta en voi heittää niitä poiskaan ennen katsomista. Tämä on syy, minkä vuoksi ulko-ovessani lukee: "Ei mainoksia kiitos!" :)

5. Omituisuus: Jos lähden kotoa reissuun vähän pidemmäksi aikaa tai vähän pidemmän matkan (yli 50 km) päähän, minun on aina siivottava se tiptop-kuntoon, ennen kuin voin lähteä. On imuroitava, kasteltava kukat, siivottava keittiö, laitettava tavarat paikoilleen. Tämän kaiken teen siis silloinkin, jos olen reissussa yhden päivän - alle vuorokauden - jos vaan matka ulottuu yli 50 km päähän kodistani. Mielestäni siistiin kotiin on mukava palata. :)

Niin ja sitten ne viisi jatkohaastetta... Apua, olen ollut niin kauan erossa blogimaailmasta enkä ole lukenut  aikoihin yhtään ainutta blogia, joten en taida nyt tässä vaiheessa haastaa ketään erityisesti. Ottakoon omakseen ken tahtoo.