Lukaisin juuri viime vuoden tekstini läpi. Mulla ei juurikaan ole lisättävää siihen. Tuntuu, että vuodessa ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämä on aika tavallista ja arkista. Enkä muuta kaipaakaan. Näin on hyvä olla.
Toki, kun kymmenen vuoden merkkipaalu on lähestynyt, olen väkisinkin miettinyt elämääni kymmenen vuotta sitten ja sitä mitä olen saavuttanut. Olen ennen kaikkea oppinut luottamaan siihen, että pärjään elämässä yksin. Olen oppinut kantamaan vastuuta aina autonkorjauksesta saunan pesemiseen. Taloudellinen tilanteeni on hyvä ja vakaa. Lisäksi minulla on hyvä tukiverkosto, johon voin luottaa hädän hetkellä.
Kymmenen vuotta sitten myös uskoin, että löydän uuden parisuhteen vuoden sisällä erosta. No enpä löytänyt. Aluksi toki yritin etsiä ja jaksoin käydä treffeilläkin. Sitten luovutin. Olen käynyt treffeillä viimeisen seitsemän vuoden aikana tasan yhden kerran ja nekin oli hirveät btw. Välillä asennan puhelimeeni Tinderin ja päätän, että nyt. Mutta ikinä en halua sitten kuitenkaan tavata ketään. Kaikki sanovat, että kyllä se oikea sitten vastaan tulee, kun lakkaa etsimästä. No hei, seitsemän vuotta jo eikä ketään missään. On tästä toki se hyöty ollut, että enää en edes oleta tapaavani ketään, joten en myöskään koskaan pety. En ajattele aktiivisesti elämänkumppanin löytämistä tai löytymistä. Olen hyväksynyt tilanteen ja sen, että tulen todennäköisesti olemaan koko loppuelämäni yksin.
Osaatte varmaan päätellä, että jos olin eron aikaan kolmekymppinen, olen nyt nelikymppinen. Olen paljon miettinyt lasten hankintaa enkä ole oikeastaan vieläkään varma, haluanko lapsia vai en. Toisaalta ehkä haluaisin, toisaalta en voi edes kuvitella itseäni äitinä. Mutta biologinen kello ei odota tällaista jahkailijaa, vaan tikittää uhkaavasti kohti peruuttamatonta loppua. Kohta äitiys ei ole enää mahdollista. Olen miettinyt paljon eri vaihtoehtoja kuitenkaan toteuttamatta mitään. Olen myös valmistautunut henkisesti siihen, että tulen olemaan lapseton. Onneksi sisaruksillani on lapsia joiden kanssa viettää aikaa ja joita helliä. Siskon- ja veljenlapset ovat kaikki minulle superrakkaita ja läheisiä.
Minä en tiedä haluanko päivittää tätä blogia enää tämän jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu, että en. Todennäköisesti vuoden kuluttua elämäni on ihan samalla mallilla mitä se on nyt eikä minulla ole tänne oikein mitään sanottavaa. Sen vuoksi uskonkin, että tämä päivitys on tämän blogin viimeinen. Blogi ei katoa minnekään, vaan tekstit säilyvät kyllä täällä. Olen ymmärtänyt, että blogi on tuonut lohtua monelle erotilanteessa olevalle. Haluan, että blogi tarjoaa lohtua ja toivoa lukijoille myös jatkossa. Jos olet ollut alusta asti mukana ja luet myös tämän postauksen, nöyrä kiitos siitä. Minua saa tarvittaessa lähestyä edelleen joko kommentoimalla blogia tai sähköpostilla operero(a)gmail.com.
Päätän blogin tämän vuoden voimabiisini kertosäkeistöön. Nämä sanat ovat tuoneet minulle iloa ja hyvää fiilistä. Sanojen myötä toivon sekä itselleni että teille kaikille lukijoille mitä mahtavinta loppuelämää. Kiitos kaikesta!
Anna minun nähdä sun kasvosi,
nähdä kuinka valosi loistaa.
Anna minun kuulla sun äänesi,
kuulla kuinka ilosi soi.
Anna sateen huuhtoa surusi,
anna tuulen helmoja nostaa.
Tänään on tullut sun päiväsi,
nyt on sinun vuorosi loistaa.
~Juha Tapio~
]]>
Ja sitähän jatkuu. Edelleenkään parisuhderintamalla ei ole tapahtunut eikä ole tapahtumassa mitään. Toki erilaisia ihmisiä on viimeisen vuoden aikana vastaan tullut, mutta aina päädyn siihen, että EI. Olen kovasti miettinyt, mistä tämä johtuu. Ehkä osittain siitä, millainen X:n ja minun suhde oli ja ehkä tarkemmin vielä se, millainen minä suhteessa olin. Miten minä annoin kohdella itseäni ja miten paljon erilaisia kompromisseja tein oman hyvinvointini kustannuksella. Pelkään yhä, että toistan samat virheet uudessa suhteessa, vaikka olen vuosien aikana kasvanut ja vahvistunut todella paljon. Toisaalta yksineläminen ja –oleminen on jo niin totuttu tapa, että kaikki muutokset sen suhteen tuntuvat tosi suurilta. Vuosien mittaan ”yksinäisyyteen” on tottunut ja siitä on oppinut pääsääntöisesti nauttimaan. Yksin oleminen on kurjaa ainoastaan silloin, jos on tosi kipeä tai jos töissä on ollut jotenkin erityisen hankala ja kuormittava päivä.
Vuosi sitten näköjään kirjoitin, että pidän itseäni täysin vastenmielisenä ja miehille kelpaamattomana. Apua! Ajattelinko todellakin niin? No, ajattelin. Yksi kaverini sanoi, että olin täysin luovuttanut ja se myös näkyi. Onko se nyt ihme sitten, että mitään ei tapahtunut miesrintamalla? Jos en pidä itseäni haluttavana, miksi kukaan muukaan pitäisi? Itse asiassa kaikki muuttui vasta vähän aikaa sitten, lokakuussa. Olimme työporukalla juhlimassa synttäreitä laivalla ja siellä vastaani käveli ihminen, joka sai kaiken muuttumaan. Olin taas haluttava. Tunsin taas itseni naiseksi. Miten ihana fiilis! Vaikka tästä ihmisestä ei mitään elämänkumppania tullutkaan, hän auttoi minua niin monella eri tavalla eteenpäin tästä surkeudestani. Ja hän sai minut löytämään itsestäni sellaisia puolia mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Oikeasti, tässäkin iässä voi löytää itsestään kaikenlaista uutta. Elämä se osaa vaan yllättää.
Väsymykselleni on vihdoin löytynyt ainakin yksi syy! Se oli juurikin se uniapnea. Minulla on keskivaikea sellainen, unirekisteröinnissä hengityskatkoksia oli tunnissa 17. Lääkäri tosin oli sitä mieltä, että katkoksia on todennäköisesti enemmänkin, koska nukuin rekisteröintiyönä niin huonosti. Nieluni on jotenkin normaalia pienempi/ahtaampi, mistä nämä hengityskatkokset johtuvat. Rekisteröinti tehtiin muistaakseni toukokuussa 2015, kesäkuussa tuli diagnoosi ja vasta syyskuussa sain CPAP-laitteen, kiitos julkisen terveydenhuollon byrokraattisuuden ja hitauden. Diagnoosin jälkeen tietysti luin kaiken mahdollisen uniapneasta ja huomasin, miten vaarallista se hoitamattomana on. Olipa vähän kuumottavat kuukaudet odotella laitteen saamista käyttöön, kun tiesi, että niitä hengityskatkoksia tosiaan on jokaisen nukutun tunnin aikana vähintään se 17.
Osa uniapneapotilaista on saanut ”uuden elämän” välittömästi laitteen käyttöönoton jälkeen. Minulla vaikutus ei ollut yhtä voimakas, mutta huomasin kyllä selkeän eron päiväaikaisen väsymykseni suhteen. Minun ei enää tarvinnut haukotella koko ajan, kun olin hereillä. Lisäksi keskittymiskykyni kasvoi ihan järjettömän paljon heti. Mutta mitään välitöntä ja suurta piristymistä en laitteen käyttöönoton jälkeen kokenut. Sellainen on tapahtunut tässä pikku hiljaa ja koko ajan jaksan enemmän ja enemmän. Välillä tosin untakin riittää niin, että saatan nukkua jopa vuorokauden putkeen. Mutta se johtuu varmaan enemmänkin tekemästäni kolmivuorotyöstä, joka osaa välillä olla ihan pirun raskasta.
Vaikka CPAP-laitteen käyttöönotto on tuonut minulle paljon paremman olon enkä uskalla ilman sitä enää nukkua lainkaan (sitä ei pitäisi käyttää, jos on esimerkiksi tosi paha flunssa tai jos on juonut reippaammin alkoholia), on se nostanut kynnyksen uuteen parisuhteeseen tai edes minkään sortin yökyläilyyn ihan järjettömän korkeaksi. Vaikka itse en vastaavassa tilanteessa juurikaan hätkähtäisi, pelkään tosi paljon sitä, miten esimerkiksi joku potentiaalinen kumppani siihen suhtautuisi. Häpeän sitä, että joudun nukkumaan maski kasvoilla. Vielä kun hampaiden narskuttelun ammattilaisena työnnän suuhuni purentakiskon ennen maskin laittamista, tunnen itseni kaikkea muuta kuin seksuaaliseksi olennoksi, mikä minun pitäisi käsittääkseni olla mahdollisen elämänkumppanini silmissä. Laitteen saatuani totesinkin, että se oli viimeinen naula arkkuun, nyt en saa miestä koskaan. Kaverit tietysti heti ehdottivat, että etsisin vastaavassa tilanteessa olevan miehen. No, sehän on helppoa kuin mikä kun muutenkin näitä miehiä tulee ovista ja ikkunoista.
Vielä jatkan tästä uniapnea-aiheesta sen verran, että diagnoosin tipahdettua postiluukusta koin oikein tunteiden vuoristoradan. Aluksi olin tosi helpottunut siitä, että väsymykseen löytyi VIHDOIN joku syy. Mutta kohta olin jo aivan äärettömän vihainen sekä itselleni että kaikille lääkäreille. Viha tuli siitä, että minua ei ole uskottu. Vuosikaudet minulle on yritetty tyrkyttää masennusdiagnoosia ja vuosikaudet olen sanonut, että kyse ei ole siitä. Olen kieltäytynyt vuosikaudet myös kaikenlaisista mielialalääkeresepteistä, minkä vuoksi olen tietysti leimautunut lääkkeistäkieltäytyjäksi. Jälkikäteen mietin vaan, että minun olisi pitänyt luottaa itseeni enemmän ja vieläkin ponnekkaammin vaatia lääkäreitä tekemään tilanteelle jotain. Jälkikäteen mietin myös, että kyllä lääkäreiden oikeasti pitäisi enemmän kuunnella potilasta ja uskoa mitä tämä sanoo. Idea uniapnean selvittämisestäkin tuli lopulta minulta. Se oli kaukaa haettua, koska minulla ei ollut muita uniapnean oireita kuin voimakas päiväaikainen väsymys ja jouduinkin kovasti taistelemaan, että sain työterveydestä lähetteen unirekisteröintiin. Ja kappas, napakymppiinhän se osui – tai ainakin lähelle sitä.
Tämä meni nyt näköjään yhdeksi uniapneasta höpisemiseksi mutta toisaalta, onhan koko diagnoosin saaminen ollut ehdottomasti tämän vuoden suurin juttu. Muilta osin elämä on mennyt aika lailla totuttua ja tuttua rataansa ilman sen kummempia ala- tai ylämäkiä tai ylipäätään ilman mitään suuria muutoksia. Ihan hyvä niin, johan tässä viimeisen parin vuoden aikana elämä muuttuikin useampaan otteeseen työpaikkojen vaihtojen ja paikkakunnalta toiselle muuttojen myötä.
Nyt jatkan sunnuntaipäivääni rentoutuen. Yksin mutta en yksinäisenä sekä suhteellisen hyvinvoivana ja onnellisena. Kiitos Sinulle, kun jaksoit käydä taas kerran lukemassa mitä minulle kuuluu. Palataan asiaan jälleen ensi vuonna!
]]>Viimeksi kerroin taistelustani nimeltä jäädäkö maalle vai muuttaako kaupunkiin. Olin blogia päivittäessäni tehnyt jo päätöksen ja se piti. Päätin muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Helmikuussa laitoin asuntoni myyntiin mutta odotukset sen kaupaksi menosta eivät olleet kovin korkealla. Tavoitteeni oli saada siitä hyväksyttävä tarjous vuoden sisällä. Kyseisellä paikkakunnalla kun oli – ja on – hyvin runsaasti asuntoja myynnissä. Ajattelin, että tuon pieneen vuokrakämppääni vain välttämättömän ja jätän loput tavarani isoon asuntooni maalle. Mutta toisin kävi.
Viikkoa ennen sovittua muuttopäivää tuli yllättäen kiinnostunut katsoja ja teki tarjouksen - joka oli enemmän mitä olin ajatellut saavani. Kaikki meni yhtäkkiä mullin mallin. Olin pakkaillut jo muuttolaatikoita sitä silmällä pitäen, että välttämätön lähtee mukaan. Yhtäkkiä pitikin saada koko asunto tyhjäksi salamannopeasti. Onneksi sain apua ystäviltäni ja perheeltäni. Ilman heitä en olisi ikinä selvinnyt. Eikä tässä vielä kaikki. Minun piti saada kaikki tavarani 85-neliöisestä asunnosta sullottua 34-neliöiseen kerrostaloyksiöön. Mietin, että jos saan tavarat asuntoon niin, että siellä on kulkureitti välillä sänky-jääkaappi-kylpyhuone-ulko-ovi, olen voittaja. Lopulta tavarat mahtuivatkin niin hyvin, että asuntoon jäi kulkureittien lisäksi jopa yhden ison maton verran vapaata lattiatilaa. Mutta olihan sitä lattiasta kattoon. Toisaalta oli hyvä, että olin pakkaillut näitä ”vain välttämättömiä” muuttolaatikoita jo. Purin ainoastaan ne ja jätin kaiken muun omaisuuteni laatikoihin odottamaan isompaa asuntoa.
Viisi kuukautta elin banaanilaatikkolandiaksi nimeämässäni työsuhdeasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan jälleen omistusasuntoon. Tavoitteeni oli muuttaa siskoni lähelle Luoteis-Helsinkiin/Länsi-Vantaalle, mutta toisin kävi siinäkin. Nyt asun paritalokolmiossa ihan päinvastaisessa ilmansuunnassa. En vaan voinut mitään sille, että ihastuin asuntoon ikihyvikseni. Eikä ostos ole kaduttanut. Kun viime vuonna tähän aikaan siskon luokse oli matkaa nelisensataa kilometriä ja nyt noin 25, täytyy olla ainoastaan onnellinen.
Sosiaalinen elämäni on huomattavasti vilkastunut takaisinmuuton myötä. Olen tavannut kavereita ahkerasti ja osaan arvostaa heitä ja heidän seuraansa aikaisempaa enemmän. Myös maalle jääneet kaverit järjestävät minulle aikaansa aina kun siellä käyn. Muutto takaisin ei ole kaduttanut. Minulla on niin paljon parempi olla täällä missä nyt olen, vaikka maalle jäikin kasapäin älyttömän tärkeitä ihmisiä.
Virkavapaalta palattuani, toisena työpäivänä, meillä oli työyhteisön hyvinvointipäivä. Saimme kokeilla päivän aikana erästä urheilulajia, josta innostuin täysillä. Olen suorastaan ylpeä siitä, että hakeuduin kokeilun jälkeen lajin harrastusseuraan jäseneksi. Olen ollut niin pois omalta mukavuusalueeltani opetellessani uusia taitojani tämän harrastuksen parissa, että se on välillä ahdistanut ihan kunnolla. Onneksi seurassamme on hyvin avuliasta porukkaa ja heiltä olen saanut ihan älyttömästi neuvoja. Ja jälkeenpäin on ollut aina voittajafiilis, kun olen jostain haasteesta selvinnyt. Pahoittelut, että en kerro mistä lajista on kyse. Koen, että sen paljastamalla anonyymiteettini kärsisi liikaa, koska kyse ei ole ihan tavanomaisesta harrastuksesta. Olen miettinyt, miten pienestä elämäntapahtumat ovat loppujen lopuksi kiinni. Myös se, keihin ihmisiin loppujen lopuksi tutustuu. Tässäkin tapauksessa, jos olisin aloittanut työt kaksi päivää myöhemmin mitä nyt aloitin, en olisi ikinä löytänyt tätä lajia tutustunut kasaan uusia, kivoja ihmisiä.
Täytyy ehkä tunnustaa tässä vaiheessa, että Ellien vuosihoroskooppi, josta viime vuonna kerroin, oli väärässä. Maaliskuussa ei tapahtunut yhtään mitään. Olen siis edelleen sinkku. Minkäänlaista tuulenvirettäkään ei ole miesrintamalla ollut sitten maaseudun (platonisten) treffien, jotka olivat joskus huhtikuussa 2013 (niistä kerrottu edellisessä postauksessa). Pidän itseäni täysin vastenmielisenä ja miehille kelpaamattomana niin, etten edes jaksa yrittää mitään. Olen tehnyt kovasti töitä, että asenteeni muuttuisi, mutta ei se näköjään muutu. Välillä toisen ihmisen läheisyyden kaipuu on niin suuri, että se tuntuu kipuna iholla. Erityisen tukala olo on silloin, kun olen jonkun (sinkku)miehen lähellä. Koska silloin kaipaamani kosketus ja läheisyys ovat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Haluaisin välillä niin kovasti maata solmussa sohvalla jonkun kanssa ja katsoa leffaa, että oikein masentaa, kun en voi kenenkään kanssa niin tehdä.
X ja Ruoho saivat muuten lapsen viime keväänä. En edes muista mistä asiasta kuulin. Eikä minulla ole tähän asiaan juuri sanottavaa. X:n asiat onneksi koskettavat vuosi vuodelta vähemmän ja tuntuvat onneksi välillä jopa yhdentekeviltä.
Valitan joka vuosi väsymyksestäni. Niin täytyy tehdä tänäkin vuonna. Olen ihan helvetin väsynyt. Välillä en jaksa tehdä viikkokausiin mitään muuta kuin käydä töissä. Tai no ehkä myös pakolliset jutut, mutta nekin venytän aina viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Kävin vähän aikaa sitten erään ystävän innoittamana jälleen valittamassa asiasta työterveydessä. Yllättäen minut laitettiin verikokeisiin, kahdesti peräkkäin. Ei mitään. Tällä hetkellä odotan lähetettä unitutkimuksiin, joissa selviää, olisiko minulla mahdollisesti uniapnea. Odotukset sen suhteen eivät ole erityisen korkealla. Jos ei noistakaan tutkimuksista selviä mitään syytä tälle olotilalle, ollaan taas lähtöpisteessä. Onneksi välillä väsymys hellittää pariksi päiväksi tai jopa pariksi viikoksi. En tiedä mitä tekisin, jos tämä vetämätön olo olisi jatkuvasti päällä, joskin noita hyviä hetkiä täytyy odottaa välillä viikkoja tai jopa kuukausia.
Kaikesta huolimatta, yritän pysyä positiivisena ja olla tyytyväinen niistä pienistä jaksamisen hetkistä, joita välillä on. Uskon, että elämä voittaa ja asioilla on tapana järjestyä. Aina.
Kuulemisiin ensi vuoteen, ihania hetkiä teille kaikille siihen saakka!
]]>Koskaan aikaisemmin minusta ei ole tuntunut yhtä vastenmieliseltä tulla kirjoittamaan tänne kuulumisia kuin mitä tänä vuonna. Tiedän sen johtuvan siitä, että koen, ettei minulla ei ole mitään sanottavaa eikä minulle kuulu yhtään mitään. Mutta kai tässä jotain on vuoden mittaan tapahtunut, katsotaanpas...
Edelleen asustelen täällä maaseudulla. Sain virkavapaalleni jatkoa ja paluu takaisin Helsingin suuntaan pitäisi tapahtua 1.5., jos on tapahtuakseen. Maaliskuun viimeisenä päivänä minun täytyy irtisanoa itseni, jos aion jäädä tänne maalle. Aluperin deadline irtisanomiselle oli tammikuu eli kaksi kuukautta sain lisää miettimisaikaa, kiitos esimieheni.
Olen ehtinyt täällä asuessani vaihtaa kertaalleen työpaikkaakin. Huomasin jo ensimmäisellä viikolla, että työ, jota tänne tulin tekemään, ei ollut minua varten. Siitä lähtien pyrin hakeutumaan samoihin työtehtäviin mitä tein pääkaupunkiseudulla ja se onnistui viimein joulukuussa. Sen jälkeen olo ja elo on ollut vähän mukavampaa. Viime kesä tuossa "huonossa" työpaikassa oli ihan hirveä. Saimme hoidettavaksemme erittäin hankalan, työllistävän ja stressaavan casen, juuri kun kaikki esimiehet olivat lomalla. Lisäksi paikalla oli ainoastaan juuri aloittaneita työntekijöitä, minä erään toisen kanssa "vanhimpina" eli tammikuussa tulleina. Meillä kun ei ollut lomaa. Olimme aika pyörityksessä, ilman mitään tukea. Hakeuduin pahimpaan aikaan työterveyteen, jossa minulle tehtiin jonkinlainen työuupumustesti, jonka tulos meni yli käyrien. Joo, oikeasti, sen testin mittariston mukaan kenelläkään ei voi edes olla niin vakavaa työuupumusta, mikä minulla oli! No, sinnittelin kuitenkin siitä huolimatta töissä ja kun lääkärikään ei minua sairauslomalle pakottanut, niin... Kesästä selvittiin, kuten myös syksystä ja tein töissä vaan välttämättömän, koska motivaatio oli nollassa tai oikeastaan jopa sen alapuolella. Silti hämmästelin, kun lopettaessani esimieheni totesi, että olen pystynyt hoitamaan työtehtäväni kaikista työntekijöistä parhaiten. Mitä ne muut siellä työpaikalla oikein tekevät? No ehkä homman juju piili juurikin siinä, että tein vaan pakolliset työtehtävät enkä keskittynyt mihinkään ylimääräiseen säätämiseen. Ja niitä pakollisia juttuja esimiestaso seuraa. Työpaikan vaihdon myötä oloni helpottui kaikin puolin. Järjetön väsymys (joka on jatkunut jo vuosia) muuttui vähemmän järjettömäksi eli jaksan vähän enemmän hoidella juttuja ja puuhailla kotonakin. Vanhasta työpaikasta kaipaan muutamia todella ihania työkavereita. Onneksi yhteydenpito on jatkunut myös irtisanoutumiseni jälkeen.
Väsymyksestä puheen ollen.. Tilanne ei ole siis juurikaan helpottunut. Verikokeiden arvot ovat edelleen normaalirajojen sisäpuolella. Mitään ei löydy. Lisäksi olen kärsinyt migreenistä. Sain 2012 marraskuussa migreeniin kolmen kuukauden mittaisen estolääkityksen. Migreeni pysyi poissa kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Sen jälkeen se taas alkoi ja pahimmillaan tilanne oli se, että jouduin ottamaan migreenilääkkeen 3-7 kertaa viikossa ja lisäksi tuli keikkoja terveyskeskuspäivystykseen, kun kohtaukset eivät menneet ohi. Tämän seurauksena sain uuden migreenin estolääkityksen kolmeksi kuukaudeksi lokakuussa 2013. Eilen jouduin aloittamaan estolääkityksen jälleen, kun migreeniä alkoi olla taas joka päivä eli migreenitön jakso oli aika lailla saman pituinen kuin ensimmäisen estolääkityksen jälkeen. Tosin nyt en jaksanut katsoa tilannetta yhtä pitkälle kuin viimeksi. Jo kaksi peräkkäistä kohtausta oli liikaa. Olen tässä varovaisesti miettinyt, että eikö terveydenhuollolla ole muuta tarjota kuin jatkuvia estolääkityksiä. Eikö asiaa voisi tutkia vähän enemmän, koska joku juttuhan noi migreenit aiheuttaa. No, ehkä sitten touko-kesäkuussa otan asian lääkärin kanssa seuraavaksi puheeksi, kun migreenit todennäköisesti jälleen alkavat.
Veikkaanpa, että väsymykseeni vaikuttaa olennaisesti se, että en jaksa liikkua lainkaan enkä löydä siihen minkäänlaista motivaatiota. Minä, joka parhaimmillaan (pahimmillaan) vietin aikaa urheillen seitsemänä päivänä viikossa ja useita tunteja kerrallaan, olen plösö ja laiska läski. Sellaiseksi itseni koen enkä voi kauhean väärässä olla. Mutta tämäkin on ihan mahdoton oravanpyörä: liikkuminen piristäisi, mutta olen liian väsynyt liikkumaan. Ja liian väsynyt edes pakottamaan itseni liikkumaan. Uskoisin, että sitä alkaisi kyllä jaksaa, kunhan vaan pääsisi alkuun, mutta kun ei pääse. Tämä vaihe on jatkunut siitä, kun lopetin urheilun syksyllä 2009. Kaverit sanoi silloin, että kun sä urheilit niin paljon, niin ei mikään ihme jos väsyttää ja kyllä se siitä ohi menee. Koska, kysyn vaan.
Miehistä sen verran, että innostuin tänne muuttaessani tutustumaan paikalliseen tarjontaan nettitreffien muodossa. Kävin yhden tyypin kanssa treffeillä ja se riitti. Kokemus oli kaikin puolin vastenmielinen, koska tämä mies oli jotenkin liian tuttavallinen heti alusta saakka. Tunki lähelle ja kosketteli mikä ei mielestäni kuulu lainkaan ensimmäisille treffeille täysin tuntemattoman kanssa. Totesin treffien lopussa ääneen, että tämä ei oo kyllä mun juttu ja pakenin paikalta. Mies yritti saada minusta vielä vapuksi seuraa, mutta kieltäydyin. Sen jälkeen tyyppi onneksi tajusi jättää minut rauhaan. Ja sen jälkeen seuraelämäni miesten suhteen on ollutkin täysin nollassa. En ole tutustunut kehenkään. Loppukesästä yksi miespuolinen kaverini pääkaupunkiseudulta kävi moikkaamassa, kun mökkeili täällä päin mutta silloinkin läheisin kosketus vastakkaiseen sukupuoleen oli halaus. Seksiä en ole täällä asuessani harrastanut kertaakaan. Enpä tiedä olenko edes ansainnut sinkun arvonimeä. Taidan olla paremminkin vanhapiika. Villiksi sinkkuelämäksi tätä ei kyllä voi kutsua edes hyvällä tahdollakaan. Mutta tosiaan, myös tuolla liikkumattomuudella on suora yhteys tähänkin vanhapiikaoireiluun, koska koen olevani ruma ja vastenmielinen.
Täällä maalla ei ole tekemistä (tai en ole itse ainakaan mieleistä löytänyt). Se hyvä puoli siinä on, että rahat säästyvät. Huono puoli on taas se, että kun on aina kotona, ei jaksa millään lähteä minnekään silloinkaan, kun siihen olisi mahdollisuus vaan sitä jää ennemmin kotiin tai ainakin haluaa sinne äkkiä takaisin. Sosiaalinen elämäni on pitänyt sisällään pari tapaamista lukioaikaisten kaverien kanssa, yhdet bileet, joissa join - alkoholiin tottumattomana - itseni putkakuntoon (en onneksi joutunut, kiitos mukavan poliisipartion, joka antoi kavereiden kuljettaa mut auton peräkontissa kotiin), yhden paikallisen jääkiekkopelin ja pari vierailua ystävien kotona. Eli hyvin rauhallisesti on reilu vuosi mennyt. Baarissa en ole käynyt kertaakaan (missä baarissa?). Täällä päin asuvissa kavereissa on se "vika", että heillä kaikilla on miehet ja pienet lapset. Kaikki sinkkukaverini asuvat pääkaupunkiseudulla. Sitä asiaa kaipaan kaikkein eniten. Toki olen tässä vuoden aikana vieraillut entisillä kotikulmilla vähintään parin kuukauden välein ja näinä viikonloppuina olen ollut sosiaalinen sitten senkin edestä, kun olen halunnut tavata mahdollisimman monta kaveria saman reissun aikana.
Kissat voivat hyvin. Olen jonkin verran kyllä katunut niiden hankkimista, koska väsymykseni vuoksi kissojen hoitaminen tuntuu välillä todella ylivoimaiselta. Älkää pelästykö, en ole mitään eläinsuojelulakia kuitenkaan rikkonut, kissat ovat saaneet kyllä ruokaa, silityksiä ja rapsutuksia mutta poden silti huonoa omaatuntoa, koska voisin tehdä kaiken paremmin. Tällä hetkellä kissat ovat vanhempieni luona hoidossa. Siellä kolmikko pääsee myös ulkoilemaan, mikä ei keskustan kerrostaloasumisessa ole mahdollista kuin valjaissa ja arvatkaa vaan, lähdenkö kolmen valjaissa olevan kissan kanssa ulos?
Xstä ja Ruohosta en ole kuullut mitään pitkään aikaan. Jossain vaiheessa kysyin Xn äidiltä, onko lapsenlapsia tulossa. Ei kuulemma ollut. Käsittääkseni he ovat edelleen naimisissa ja onnellisia yhdessä, ainakin kulisseissa.
Viime vuoden postauksessani kerroinkin jo, että olen ollut paljon tekemisissä vanhempieni kanssa. Tilanne on edelleen sama, olemme nähneet lähes päivittäin. Lisäksi täällä asuvat veljenlapseni, sisko ja sen veli, jotka ovat nyt 4- ja 5-vuotiaita. Aivan mainioita tyyppejä. Ehkä vuoden paras anti on ollut se, että olen saanut olla heidän kanssaan tekemisissä lähes viikottain eikä aikaa kulu siihen, että pitkän tauon jälkeen pitäisi ujostella alkuun. Samoin tapaamiset ovat kuitenkin sen verran lyhyitä, että neiti ja herra eivät ehdi pahemmin kiukuttelemaan vaan jaksavat hyvin tsempata ja olla kilttejä. On niin mukava olla täti. Huomenna vien tyypit uimaan ja keilaamaan naapurikaupunkiin ja he odottavatkin sitä jo innoissaan.
Ehkä stressaavin asia kuluneen vuoden aikana on ollut kuitenkin se, palaanko pääkaupunkiseudulle vai en. Asia on ajanut minut välillä ihan järjettömään ahdistukseen ja epätoivoon. Molemmissa paikoissa on hyvät ja huonot puolensa. Listoja on tehty kaikenlaisia, plussineen ja miinuksineen. Joulukuussa kykenin viimein tekemään päätökseni ja se on pitänyt. Olo on ollut sen jälkeen taas paljon seesteisempi. Päätökseni sisällön tietävät tällä hetkellä ainoastaan läheisimmät ystäväni ja perheeni. Jääköön se teille muille kuitenkin salaisuudeksi vielä toistaiseksi, vuoden päästä kuuluu lisää! Toivottavasti vuoden kuluttua voin vihdoin kertoa myös väsymyksen hellittäneen. Ja hei, Ellit-vuosihoroskoopin mukaan löydän ensi kuussa miehen, joten jos siihen on uskominen, en ole ensi vuonna enää sinkkukaan!
Sitä ja kaikkea muuta odotellessa. Mukavaa tätä vuotta teille lukijani, kuullaan taas!
]]>Tähän lauseeseen päättyi viime vuoden päivitykseni.
Niinpä niin.
Facebookiin vuodenvaihteessa kirjoittamani lause: “Kulunut vuosi oli elämäni ylivoimaisesti paskin ikinä.” kertoo ehkä siitä, että viime vuonna toivomaani sisältöä ei tässä päivityksessä ole.
Olen ollut yhä aivan tajuttoman väsynyt. Olen käytännössä jaksanut käydä töissä ja siihen se on jäänyt. Sosiaalinen elämäni on ollut lähes nollassa työajan ulkopuolella. Olen jaksanu tavata vain lähimpiä ystäviäni. Verikokeiden tulokset ovat olleet aina normaaleja, arvot rajojen sisäpuolella. Syksyllä pyysin itselleni kilpirauhaslääkitystä, vaikka kokeet eivät vajaatoiminnasta kertoneetkaan. Silti minulla on lähes kaikki vajaatoiminnan oireet. No ei auttanut lääkitys ei, mutta ei myöskään pahentanut tilannetta.
Olen toki tehnyt paljon töitäkin. Oman “vakkarityön” lisäksi olen tehnyt keikkaa kolmeen eri paikkaan välillä niin, että työtunteja on viikossa ollut lähes 70. Itse en koe, että tuo työnteko olisi itseltäni voimia vienyt, mutta muut ovat olleet toista mieltä. Tiedä sitten. Nyt olen pitänyt taukoa keikkatöistä yli kolme kuukautta, mutta väsymys ei ole siitä huolimatta helpottanut.
Niin ja siis, yllätys yllätys, olen edelleen sinkku. Treffittömyysputki katkesi kuitenkin kesällä, kun kävin nettitreffeillä. Vaikka tapaamani henkilö oli mukava, se jäi siihen kertaan. Sen lisäksi elämässäni ei olekaan ollut mitään läheisempää kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa - jos työkavereita ja kavereita ei lasketa.
Huhtikuussa maailmani hajosi totaalisesti, kun kissani kuoli täysin yllättäen. Olihan hänellä ikää jo 15 vuotta, mutta silti täysin yllättävä sairastuminen ja poismeno sai minut tolaltani pitkäksi aikaa. Kissa oli kuitenkin elämäni rakkain asia, ollut siitä lähtien, kun sen sain. Koen, että kissani oli minulle kuin oma lapsi. Vieläkin sydän rutistuu tuskasta pienen rusinan kokoiseksi, kun ikävä ja suru on niin suuri. Hautasin rakkaan kissan lapsuudenkotini puutarhaan, omenapuun alle.
Toukokuussa lähdimme sitten Xn äidin kanssa yli 3 viikon mittaiselle ulkomaanmatkalle yhdessä. Matka oli oikein mukava, mutta omaa mieltäni toki madalsi tuo kissan kuolema juuri 10 päivää ennen lähtöä. Tapasin matkalla paikallisen miehen, jonka kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä. Täytyy myöntää, että vähän toisiimme ihastuimmekin, mutta käytännössä elämiemme yhdistäminen on mahdotonta, joten siitä jutusta ei loppujen lopuksi seurannut muuta kuin Facebook-ystävyys.
Aika pian matkan jälkeen sain mutkan kautta kuulla, että X on menossa naimisiin Ruohon kanssa. Olin todella loukkaantunut Xn äidille siitä, että hän ei kertonut asiasta minulle reissumme aikana. Täytyy myöntää, että olen todella salaa toivonut Xn ja Ruohon suhteen kariutumista omaan mahdottomuuteensa, mutta toisin vaan on käynyt. Vaikka ikinä en Xn kanssa haluaisi olla tekemisissä, niin silti tuo hääasia sattui ja olin... kateellinen. Minusta tuntuu, että X vaan porskuttaa ja on onnellinen, kun itse riudun vaan väsymykseni ja siitä johtuvien eri ongelmien keskellä - ilman miestä. Tuo uutinen sai minussa aikaan jonkinlaisen pakkomielteen ja yritin kaikin tavoin saada tietoa Xn häistä ja todisteita siitä, että kaikki ei ole niin onnellista miltä näyttää. Onneksi vaihe meni parin viikon jälkeen ohitse ja nyt olen jälleen “normalisoitunut” ja ajattelen, että mitä väliä.
Marraskuussa sitten maailmani romahti jälleen. Työpaikkallani sattui ihan järjetön selkäänpuukotus, jossa minä olin uhrina. En edes tajunnut aluksi asiaa enkä ole koskaan voinut edes kuvitella, että minä voisin joutua tuollaiseen myllytykseen varsinkin, kun tulen mainiosti toimeen aina kaikkien kanssa. Tapahtuman seurauksena olin pitkään sairauslomalla ja lopulta en enää palannut vanhaan työpaikkaani, vaan vaihdoin maisemaa. Ihan kunnolla. Muutin nimittäin kokonaan pois Pääkaupunkiseudulta synnyinpitäjääni, joka siis sijaitsee noin 400 kilometrin päässä Helsingistä. Toisaalta olen nauttinut kovasti, koska täällä asuvat vanhempani ja yksi sisaruksistani. On täällä myös kavereitani ja paljon tuttuja. Toisaalta olen surrut sitä, että 10 vuoden Pääkaupunkiseutuasumisen jälkeen jouduin jättämään taakseni kodin ja aimo kasan hyviä ystäviä. Minulla on kuitenkin mahdollisuus palata vielä vanhaan työhöni vuoden kuluttua mikäli haluan. Eli siltoja ei ole kuitenkaan poltettu.
Elämäni täällä “maalla” on ollut tähän mennessä paljon sosiaalisempaa. Vaikka tuttuja ihmisiä on vähemmän ympärillä, olen ollut paljon enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Esimerkiksi vanhempani ovat olleet niin onnellisia minun tänne tulostani, että he ovat kutsuneet minut joka päivä töiden jälkeen syömään lapsuudenkotiini. Vielä kun pääsisin tuosta ainaisesta väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi suurin piirtein mallillaan.
On elämässä ollut jotain iloistakin. Ensinnäkin omat siskoni ovat olleet aivan korvaamaton apu tänäkin vuonna. Samoin työkaverini ovat olleet aivan mahtavia tyyppejä ja auttaneet minua erittäin paljon kaiken höykkyytyksen keskellä, mitä olen saanut kestää. Olemme siskojen kanssa puhuneet usein, että vaikka tämä kaikki tuntuu nyt todella pahalta, niin saa tälle vielä kiikkustuolissa nauraa koko jutulle. Toivotaan näin.
Ehkä suurimpana ilon aiheena ovat kuitenkin olleet kolme kissaa, jotka muuttivat luokseni heinäkuussa. Eräällä työtoverillani oli kissanpentuja ja hän kysyi olisinko kiinnostunut ottamaan yhden. Loppujen lopuksi kaikki kotia vailla olevat kissat muuttivat kanssani asumaan. Nyt sitten vaan odotellaan, että nuo tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat pahanteon. Toivoa on, koska edesmenneestä kissastanikin tuli erittäin kiltti, vaikka pentuna tuli tehtyä kaikkea mahdollista pahaa.
Kulunut vuosi on siis sisältänyt suurta surua, pettymyksiä, huonoja uutisia, isoja muutoksia, iloa ja yllätyksiä. Eli elämää. Vaikka toistankin itseäni, on tullut jälleen kerran aika kiittää teitä blogini lukijoita. Kiitos kommenteistanne ja kiitos teille, jotka olette lähestyneet minua sähköpostitse. Ja jälleen kerran kiitos myös niille lukijoille, jotka lukevat, mutta eivät jätä merkkiä itsestään. Kiitos!
Tosiaan. Ero ja X tuntuvat niin kaukaisilta asioilta. Ihan kuin joltain toiselta elämältä. Minulle on tapahtunut niin paljon asioita sen jälkeen, kun erosimme. Paljon ihania, hyviä, mukavia juttuja mutta myös raskaita, vaikeita ja kipeitä asioita. Olen siis elänyt. Ihan hyvähän se on, että ero ei tunnu kuin eiliseltä päivältä. Sehän olisi jo todella huolestuttavaa.
Vuosi sitten äitini oli parhaillaan sairaalassa toipumassa aivoverenvuodosta. Äiti voi tällä hetkellä hyvin ja on palautunut lähes entiselleen. Töihin hän ei kuitenkaan enää palannut, vaan on tätä nykyä eläkeläinen. Kaikki on kuitenkin hyvin ja olen pohjattoman onnellinen siitä, että minulla on vielä äiti. Harkitsin jopa vähän aikaa tapahtuman jälkeen takaisin synnyinseudulleni muuttamista, mutta se sitten unohtui pikku hiljaa äidin toipumisen myötä eikä siihen saumaan siellä ollut sopivia työpaikkojakaan. Jotenkin tuli sellainen tunne, että haluan olla lähellä vanhempiani niin kauan kuin he ovat vielä hengissä. Mutta nyt mennään siis tällä 400 km välimatkalla ainakin siihen saakka, kun jotain taas sattuu.
Kerroin vuosi sitten myös masennuksestani ja siitä, että se alkoi vihdoin olla voiton puolella. Takapakkia tuli vielä maaliskuussa, jolloin lääkitystä jälleen hienosäädettiin ja sen jälkeen ei ole ollut suurempia ongelmia enkä ole ollut sairauslomallakaan masennuksen vuoksi syksyn 2009 jälkeen. Pääsin myös vihdoin ihan oikeasti hoitoon, mutta paljon se vaati taistelua ja erilaisia käänteitä. Elämä alkaa siis senkin suhteen voittaa.
X ja Ruoho asuvat edelleen melkein naapurissani ja ovat yhdessä. En sen kummemmin tiedä mitä heille kuuluu muuta kuin että Ruohon suvussa on ollut paljon kuolemaa ja surua eikä Ruoho ole päässyt tapaamaan sukulaisiaan ja perhettään oikeastaan koko aikana, kun on asunut Suomessa. Enpä tiedä hänestä, mutta itselleni samanlainen tilanne olisi kyllä aika hajottava. Ruohon ja Xn parisuhteen tilasta minulla ei ole mitään käsitystä eikä kyllä varmaan kenelläkään muullakaan ulkopuolisella, koska eihän X mitään asioistaan kerro. Edellä mainitut tiedot siis olen saanut Xn äidiltä, jonka kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä.
Vuosi sitten kirjoitin, että mietin useinkin Xn ja minun suhdetta ja minulla on Xää kohtaan aggressiivisia ajatuksia. Ihan mielenkiintoista oli kyllä lukea mitä ajatuksia itselläni on ollut ja olin kieltämättä aika hämmästynyt, että olen kolme vuotta eron jälkeen noinkin paljon miettinyt asiaa. No en mieti enää. X on todella harvoin mielessäni, minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. En ainakaan tiedosta itse ajattelevani Xää mitenkään erityisen paljon enkä pohdiskele enää suhdettamme tai sen kommervenkkejä. Se täytyy kyllä myöntää, että aika ei ole edelleenkään kullannut muistoja yhdessäoloajastamme, päinvastoin. Tuskin sitä tulee koskaan tapahtumaankaan.
Miesrintamalta minulla ei ole paljon raportoitavaa. En ole mitenkään aktiivisesti hakenut itselleni seuraa. Minulla ei ole ollut profiileja missään deittisivustoilla ja baareissakin taidan puhua aika luotaantyöntävää kehonkieltä, koska eivät miehet ole paljoakaan minua uskaltaneet lähestyä. (Ehkä viime aikoina vähän enemmän, mutta olen tietoisesti muuttanut myös asennettani.) Yksi järisyttävä ihastus minulla oli loppuvuodesta ja siinä kävi niin, että ihastukseni kohde käveli suoraan työhuoneeseeni. Tapailimme hänen kanssaan parisen kuukautta ja olin itse täysin valmis vaikka mihin, mutta sitten toinen osapuoli ilmoitti, että hän tuntee minua kohtaan vain ystävyyttä. Otin asian todella raskaasti, ihan itsekin yllätyin. Ja päätin tietysti, että oli sitten viimeinen kerta kun ihastun... Sydänsurut on kyllä jotain niin kauheita ja tuska mikä niistä tulee, on jotain niin sietämätöntä, että itselläni se tahtoo mennä näköjään täysin yli sietokyvyn rajojen.
Neljän vuoden sinkkuus alkaa olla toisaalta jo aikamoinen rasite. Itseäni asia ei haittaa lainkaan. Minä olen tänä aikana oppinut paljon itsestäni ja olen oppinut luottamaan itseeni. Viihdyn hyvin yksin eikä minulla ole mitään tarvetta seuran vuoksi ottaa ketään nurkkiin pyörimään. Onhan toki välillä yksinäisiä hetkiä ja järjetöntä halipulaa, en sitä kiellä, mutta se menee aina ohi. Rasitteeksi aika tulee siinä, kun keskustelee muiden (=miesten) kanssa ja sinkkuajan pituus tulee puheeksi. Yhä useammin sitä kuulee kommentteja "Niin kauan!?" "Eikö sulla tosiaan oo ollut koko aikana mitään/ketään?" "Miks?" jne. Yksi (miespuolinen) kaveri antoikin mulle jo neuvon, että sano jatkossa, että on tässä vähän jotain pientä matkan varrella ollut.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin, tänään on jälleen juhlan aika. Eron jälkeen tämä eropäivä on ollut minulle paljon suurempi juhlan aihe kuin esimerkiksi syntymäpäiväni. Senpä vuoksi me tänäänkin nautimme kakkua tiettyjen ihmisten kanssa ja juhlimme sitä, että minä olen onnellinen sinkku!
Kiitän jälleen kaikkia lukijoita, jotka ovat vuoden varrella kommentoineet blogiani ja lähettäneet minulle sähköpostia. Luen kaikki yhteydenotot ja pyrin vastaamaan niihin. Vuoden aikana sain myös blogin kautta yhden haastattelupyynnön. Ette usko miten mieltäni lämmittää joka ikinen kerta, kun huomaan, että blogistani on ollut apua jollekin. Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että en ole kirjoittanut näitä tekstejä turhaan. Kiitos teille. Te olette ihania. Palataan taas!
]]>Äiti siirrettiin vielä samana iltana ambulanssilla TAYS:iin teho-osastolle. Hänellä todettiin aivoverenvuoto. Seuraavana päivänä äiti leikattiin ja leikkaus kesti viisi tuntia. Sen jälkeen äiti on ollut teho-osastolla. Aluksi häntä pidettiin nukutuksissa ja hengityskoneessa. Torstai-iltana hänet herätettiin ja sen jälkeen hän on kärsinyt kaiken muun lisäksi keuhkokuumeesta (joka kuulemma normaali tilanne hengityskoneessa olon jälkeen).
Lähdin tiistaina saman tien Tampereelle, jossa onneksi toinen siskoistani asuu. Toinen, Helsingissä asuva sisko lähti mukaani. Ja sillä reissulla ollaan edelleen. Olemme käyneet joka päivä äitiä katsomassa. Tällä hetkellä hän jaksaa jutella meidän kanssa n. kymmenen minuuttia. Äiti voi sairaalan henkilökunnan mukaan olosuhteisiin nähden hyvin eikä mitään suuria vaurioita olla ainakaan vielä havaittu. Ja kyllä hän on päivä päivältä ollut parempi. Olen varma siitä, että hän toipuu.
Minä olen edelleen sinkku. Normaalielämässä se on mukavaa, mutta tällaisen uutisen kohdalla olisi niin mukavaa, kun olisi oma, henkilökohtainen tuki. Totta kai saan tukea siskoiltani, mutta ei se ole sama. Haluaisin niin tällä hetkellä, että joku pitäisi kainalossaan, nukkuisi lähellä ja antaisi myötätuntoa oikein olan takaa. Kun tätä tilannetta on nyt takana viisi päivää, toisen ihmisen tarve on koko ajan suurentunut ja suurentunut. Kamalaa. No, ehkä tämä menee ohi. Ja meneehän se. Tätä on vaan niin vaikea sietää.
Oikeastaan minulla ei pahemmin ole mitään virityksiäkään minnekään. Pari erittäin mielenkiintoista tapausta on tullut vastaan, mutta kiinnostus ei ole ollut silloin molemminpuolista. Yksi ihana mies on olemassa, johon olen kieltämättä ihastunut, mutta hän asuu 400 km päässä joten se siitä. Hän ei voi oman tilanteensa takia muuttaa Helsinkiin enkä minä halua taas lähteä sieltä mihinkään. Ja Xn jälkeenhän vannoin, että ikinä en enää miehen takia muuta.
Jotenkin uskomatonta, että olen ollut nyt kolme vuotta sinkkuna. Toki sitä joskus vannoin, että jos Xstä pääsen eroon, en ota koskaan miestä vaivoikseni, mutta en oikein itsekään uskonut siihen. Niin tässä kyllä vaan näyttää uhkaavasti käyvän. No eihän kolme vuotta nyt mitään vielä kerro, mutta huolestuttava (?) suuntaus, kieltämättä.
Kyllä X vielä mielessäni pyörii, välillä useinkin. Oikeastaan kaikki suhteen huonot puolet ja se kiukuttaa usein, miten olen antanut hänen itseäni kohdella. Tässä tilanteessa ei ole todellakaan käynyt niin, että aika olisi kullannut muistot. Päinvastoin. X on vieläkin Ruohon kanssa yhdessä ja he asuvat minusta 600 m päässä. En ole heihin törmännyt lainkaan. Xn äitiin pidän yhteyttä ja näen häntä noin kahden kuukauden välein.
Olen antanut itselleni luvan vihata Xää. Se helpottaa oloani, että saan vihata ja halveksia häntä. Välillä mietin aika hurjiakin juttuja: käyn puhkomassa hänen autostaan renkaat tai heittämässä paskaa asunnon ikkunoihin jne. :) Katsoimme juuri elokuvan Law Abiding Citizen. Sanoin siskoilleni, että voisin ihan surutta tehdä Xlle saman mitä elokuvan yksi päähenkilöistä teki murhatessaan rikollisen, joka oli tappanut hänen perheensä. En minä noita mitään ajatuksiani ja mielitekojani tietenkään toteuttaisi, mutta niiden avulla suoritan tätä piiloaggressiivista kostoani. Mielestäni toisen vihaaminen ei ole niin paha asia kuin katkeruus. Katkeruus hajottaa, viha antaa voimaa.
Viimeisin vuosi on ollut minulle henkisesti tosi raskas. Minähän sairastuin Xn kanssa ollessani masennukseen, joka on pysynyt lievähkönä taka-alalla viime vuodet. Varmasti jokin suojausmekanismi aiheutti myös sen, että eron jälkeen minun oli keskityttävä siitä toipumiseen ja masennus pysyi poissa. Kun eron kanssa ei tarvinnut enää tehdä töitä, masennus hyökkäsi. Aloitin lääkityksen ja sitä muutettiin monta kertaa, kunnes vihdoin oikea lääke löytyi. Pahimmillaan sain paniikkikohtauksen, jos minun piti tehdä jotain muuta kuin käydä vessassa tai nukkua. En voinut poistua kotiovestani minnekään, kun paniikki oli niin valtava. En ole mielestäni milloinkaan elämässäni ollut henkisesti niin huonossa kunnossa, mitä olin viime syksynä. Olin pitkään sairauslomalla töistäkin.
Viimein tämän vuoden tammikuusta lähtien olen taas voinut paremmin. Lääkitys on purrut ja tuntuu, että elämä alkaa jälleen voittaa. On tämä kyllä hassua: ehdin juuri itse pahimman ohi, kun äitini sairastui. Nyt minulla on onneksi voimia kestää tätä tilannetta ja toivon mukaan olla tukena muulle perheelle ja etenkin äidilleni.
Tässä kai nämä uutiset päällisin puolin. Tahdon taas kiittää teitä kaikkia, jotka ovat viimeisen vuoden aikana kommentoineet blogiani tai laittaneet minulle sähköpostia. Palataan asiaan!
]]>Erosta on tänään kulunut tasan kaksi vuotta.
Voisin väittää, että olen tällä hetkellä onnellinen sinkku. Vaikka huonojakin päiviä tai jaksoja välillä on, olen kaiken kaikkiaan aika onnellinen. Minulla on niin moni asia niin hyvin. Olen onnellinen siitä, että ymmärrän sen ja osaan olla siitä kiitollinen. Ja olen onnellinen siitä, että voin niin paljon paremmin nyt kuin koskaan Xn kanssa.
Minä todellakin toivon, että olen oppinut virheistäni. En ole täydellinen, mutta toivon, että olen kehittynyt ja kehityn vastedeskin. Tärkeää kehittymisessä on se, että itse tajuaa, missä kehitettävää on. Aina se ei ole helppoa, mutta esimerkiksi ystävien rehellisellä palautteella on ja on ollut tärkeä merkitys.
Minä en olisi ikinä kaksi vuotta sitten uskonut, että olen tässä tilanteessa vielä joskus. Kaksi vuotta sitten koko maailmani romahti ja tuntui, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa. En olisi myöskään ikinä uskonut, että tämä päivä vielä joskus tulee. Päivä, jolloin on aika lyödä niin sanotusti pillit pussiin tämän blogin suhteen.
Tämä on ennen kaikkea eroblogi. Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Ei ole oikeastaan ollut enää pitkään aikaan. Olen kuitenkin halunnut pitää tätä "varalla". Jos vaikka jotain kamalaa tapahtuu. Jos vaikka ahdistus käy niin suureksi, että en kestä. Mutta niin ei ole käynyt. Koko ajan pelottaa vähemmän. Oikeastaan, nyt minä olen varma siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt! Minä en tarvitse tätä blogia enää.
Olen ymmärtänyt, että moni lukijoistani on saanut paljon lohtua blogistani. Moni samassa tilanteessa elänyt on voinut samaistua kirjoituksiini. Se oli yksi tavoitteistani silloin, kun blogiani aloin kirjoittaa. Jos edes yksi ihminen saa apua, niin tämä on kannattanut. Kun itse erosin, hain kuumeisesti netistä muiden tarinoita erosta. Siitä, miltä se on tuntunut, mitä kaikkia tunteita on käyty läpi. En voinut lukea aiheesta kyllikseni. Nyt minä olen tuottanut sitä materiaalia muille luettavaksi.
Vaikka lopetankin päivittämisen, tämä blogi ei katoa minnekään. Se säilyy täällä apuna muille ja muistona itselleni. En ole vanhoja tekstejäni lukenut oikeastaan koskaan. En ole uskaltanut tai halunnut. Enkä halua vieläkään. Ehkä joskus tulee se päivä.
Jos haluat ottaa minuun yhteyttä, sähköposti tavoittaa. Luen sen lähes joka päivä. Myös kommentteja käyn lukemassa ja niihin vastailemassa vastedeskin. Uutta blogia en ole perustanut enkä aio näillä näkymin perustaakaan, mutta kuka tietää. Jos sellainen hetki tulee joskus eteen, ilmoitan siitä täällä. Jos oikein innostun, saatan jossain vaiheessa tulla kertomaan mitä minulle kuuluu. Mutta en lupaa mitään.
Tässä vaiheessa haluan sydämestäni kiittää kaikkia ystäviäni, jotka ovat tätä blogia lukeneet tai muuten tukeneet minua tähänastisen elämäni suurimmassa kriisissä. Kiitos myös kaikille kommentoijille ja niille lukijoille, jotka ovat olleet läsnä mutta eivät koskaan kommentoineet. Lämmin ja nöyrä kiitos.
Jos olen jo hyvän aikaa valmistellut tätä tekstiä, niin vielä kauemman aikaa sitten päätin, miten tämä tarina päättyy. Se päättyy seuraavaan kappaleeseen, jonka sanat ovat varmasti monia samassa tilanteessa olleita koskettaneet. Niin minuakin. Tätä kuunnellessa on monet itkut itketty ja päätetty, että jonain päivänä minä vielä uskon niihin.
Tänään minä uskon. Kiitos ja näkemiin!
Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.
Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin.
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.
Juha Tapio ~ Kelpaat kelle vaan
]]>