Hankin viime syksynä Phil McGraw:n kirjan Pelasta parisuhteesi. Minulla ei ole oikeastaan ollenkaan kokemusta parisuhdeoppaista, joten en ole paras mahdollinen lähde sanomaan, että kyseinen kirja oli hyvä ja ajatuksia herättävä, mutta itse tykkäsin kuitenkin. Valitettavasti kirja ei pelastanut omaa parisuhdettani, mutta ehkä se on auttanut jotakuta toista.

Seuraavassa ainakin minua puhutteleva pätkä kirjasta:

"...sinun pitää olla halukas tunnustamaan oma osuutesi parisuhteesi ongelmista. Olipa partnerillasi tapana tehdä mitä tahansa, hän toimii siten ainakin osaksi sinun oman suhtautumisesi takia. Sinä opetat partnerillesi omalla reagoinnillasi, kuinka sinua saa kohdella. Omalla suhtautumisellasi joko houkuttelet esiin, pidät yllä tai sallit tietyn käyttäytymisen. Jos partnerisi esimerkiksi menee joissakin asioissa liiallisuuksiin tai on jatkuvasti töykeä ja välinpitämätön, tavasta, jolla reagoit siihen, hän on taatusti oppinut, että kyseinen käytös on hyväksyttävää. Olet kenties tosiasiassa jopa palkinnut partneriasi tuosta käytöksestä antamalla periksi, luopumalla kannastasi tai hermostumalla niin paljon, että et ole enää pystynyt ilmaisemaan tunteitasi ja mielipiteitäsi asiallisesti." (McGraw 2006, 55)

Tiesin oman ammattinikin vuoksi paikan olemassaolosta. Käytin palveluita myös ensimmäisen eroni yhteydessä. Työterveyslääkäri ohjasi minua varaamaan nytkin sieltä aikaa. Olin ajatellut itsekin, mutta en vielä ottanut yhteyttä.

Soitin. Itkin. Sain ajan heti seuraavalle päivälle. Minua vastassa oli nainen, joka kuunteli, nyökytteli ja oli vähän liiankin sympaattinen. Neuvoja en saanut, en myöskään tukea sille, että ajatukseni ovat normaaleja tässä tilanteessa. En saanut mitään, mitä olisin halunnut kuulla. Minulle annettiin vastahakoisesti uusi aika. Tuli sellainen tunne, että siellä ollaan kiinnostuneita vaan aviopareista tai sellaisista pareista, joilla on lapsia. Minulla ei ollut kumpaakaan, ei avioliittoa, ei lapsia. Mutta miksi ero olisi silloin yhtään helpompi? Ei ainakaan minun kohdallani. Tai enhän tiedä, mutta voin kuvitella.

Mietin koko viikon ajan, että menenkö edes seuraavalle ajalle. Moni sanoi, että jos ei auttajan kanssa synkkaa, niin ei kannata jatkaa. Ajattelin sitten kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden ja menin. Nyt tuntui hyvältä. Ihminen vastapäätä esitti sellaisia kysymyksiä, joista sain ihan uutta näkökulmaa tilanteeseen. Sain monta uutta aikaa lisää. He halusivatkin auttaa.

Kun sain ensimmäisen ajan, he toivoivat kovasti, että ottaisin mieheni mukaan. Sanoin, että ei onnistu, mies on ehdoton kannassaan ja hän ei muutenkaan halua koskaan kertoa asioitaan ulkopuolisille. Nainen langan toisessa päässä sanoi, että eihän siellä yhteen paluuseen painosteta, mutta ero on hyvä käydä kunnolla läpi, ettei jää mikään kaivelemaan ja osaa hyödyntää asiaa seuraavissa suhteissa. En minä edes ehdottanut miehelleni mukaan tuloa. Tiesin niin hyvin vastauksen. Ei se vieläkään tiedä käynneistäni siellä.

Minulla on ollut kuitenkin huono omatunto. Ei siksi, että en ole kertonut asiasta, vaan siksi, että he kuulevat siellä vain minun versioni asiasta. Mieheni näkökulma jää kokonaan pimentoon. Olisin itsekin niin kiinnostunut hänen näkökulmastaan. Ja siitä mitä täysin ulkopuolinen sanoisi kuunneltuaan meitä molempia. Mutta se ei ole mahdollista. Täytyy tyytyä tähän tilanteeseen ja yrittää olla potematta huonoa omaatuntoa.

Suosittelen muillekin ammattiavun hakemista eroon. Minun kohdallani se on ollut hyvä juttu. Ja neuvottelukeskusten palvelut ovat maksuttomia. Ja selvyydeksi vielä - siellä ei tyrkytetä mitään uskonnollista soopaa.

Kaikista yleisin neuvo, minkä olen ystäviltäni saanut tässä kriisin keskellä. Pitäisi miettiä vaan niitä huonoja puolia, että olisi helpompi päästää irti. On vain yksi ongelma... Niitä ei tule millään mieleen! Tai tulee toki ajoittain, mutta ne pyyhkäisee pois mielestään saman tien. ("Ei tuolla ole suurta merkitystä, kunhan vaan saan pitää hänet omanani.")

Kai se on sitä irti päästämisen tuskaa. Takertumista. Pelkoa kohdata tuleva. Kieltäytyy vihaamasta tai ajattelemasta huonoja puolia, ettei tarvitsisi kohdata uutta elämäänsä.

Toinen usein kuultu neuvo on, että päästä irti. Mutta miten voi päästää irti? No, vihaa sitä... Noidankehä on valmis eikä siitä pääse pois ainakaan vielä nyt.

Meillä meni huonosti ennen eroilmoitusta. Silloin en muuta miettinytkään kuin huonoja puolia. Harmittaa hirvittävästi, että keskityin vaan niihin huonoihin, kielsin kaikki hyvät. Ei niitä tullut edes mieleen. Nyt on täysin toisinpäin. Miten ihmismieli voikaan olla ihmeellinen!

Olen tulostellut itselleni vihan vimmassa kirjoittelemiani sähköposteja. Olen kirjoittanut niitä ystävilleni. Yritän niiden avulla muistuttaa itselleni, miten huonosti asiat olivat. Ajattelen kuitenkin, että haukkumiseni/valitukseni oli kohtuutonta miestäni kohtaan. Tein kärpäsestä härkäsen. Ai että miten olenkaan mestari huijaamaan itseäni.

Laura Dayn (2006, 67-69) mukaan ihminen reagoi kriisiin jollain näillä neljällä tavalla: masennus, ahdistus, raivo tai kieltäminen. Jokaisella joku noista tyypeistä nousee selkeästi ylitse muiden. Ennen tätä suhdetta taisin olla masennuksella reagoiva. Se kuitenkin muuttui hassusti heti suhteen alettua. Alkoi ahdistus. Aina, jos oli jotain riitaa tai erimielisyyttä, ahdistuin hyvin voimakkaasti. Olen reagoinut myös tähän kriisiin ahdistumalla.

Ahdistus tuottaa minulle ennen kaikkea fyysisiä oireita. Syke on levossakin yli 100, hengittäminen tuntuu vaikealta, kädet ja koko kroppa tärisee, ei tee mieli syödä, pallean ja kurkun kohdalla on isot patit, sisuskaluja kuumottaa ja en pysty olla millään paikallani liikkumatta. Henkistä ahdistuksessa on eräänlainen paniikki, jos joutuu menemään julkisille paikoille. Minulla oli erouutisen jälkeen puolitoista viikkoa sellainen olo, että jos menen ulos, taivas putoaa niskaani. En myöskään halunnut puhua kenellekään.

Olen monesti miettinyt reagointitapani muuttumista tämän suhteen alettua. Miksi aloin reagoida asioihin ahdistumalla eli täysin eri tavalla mitä aikaisemmin? Meillä on ollut miehen kanssa alusta saakka jonkinlaisia kommunikointivaikeuksia. Se on saattanut johtua siitä; ahdisti kun ei tullut mielestään oikein kuulluksi. Toisaalta minulla oli sellainen asenne tälle suhteelle, että sen on pakko onnistua, kun edellinen ei ollut onnistunut ja olin muuttanut käytännössä koko elämäni tämän suhteen vuoksi. Oli kovat paineet. Tai sitten, olen kokenut koko ajan olevani tässä suhteessa heikompi, en ole kokenut kunnioitusta ja tasa-arvoa, en luottanut täysin toiseen, että hän on sitoutunut tähän juttuun yhtä kovasti kuin minä. Riidan tullen sitten ahdistuin voimakkaasti, kun tunsin olevani niin alakynnessä ja pelkäsin että toinen lopettaa suhteen heti, jättää minut kasseineni tuntemattomaan paikkaan.

Nyt te varmaan ihmettelette, miksi suhteemme kesti näinkin kauan ja miksi haluaisin sitä vielä jatkaa, jos minulla oli kyseisenlaisia tuntemuksia. Siihen on hyvin vaikea antaa yhtä vastausta ja vaikka antaisin kymmenen, en tiedä silti onko yksikään niistä oikein. Olihan meillä hyvätkin hetkemme ja se varmasti auttoi minua jaksamaan, pitämään merkityksettöminä sellaisia asioita kuin kunnioituksen ja arvostuksen puute. Kyllä minä niitäkin sain tietysti osakseni, välillä. En vain niin paljon, kun olin mielestäni ansainnut ja vuosi vuodelta vähemmän. Yksi syy voi olla myös se, että olen niin monen muun ihmisen tavoin erittäin ankara itselleni enkä hyväksy epäonnistumisia. Siksi jaksoin uskoa siihen, että tilanne muuttuu ja onnistun tässä jutussa.. Selityksiä olisi vaikka kuinka paljon, mutta mitäpä ne enää auttaa? Ohi mikä ohi. Ellei sitten kuitenkin toinen muuttaisi mieltään.

Mieheni on poissa kotoa tällä hetkellä. Hän lupasi ilmoitella välillä, että on kunnossa, ettei tarvitsisi huolestua. Eipä ole mitään kuulunut. Saan purra hammasta, etten soittaisi, tekstaisi tai kirjoittaisi hänelle sähköpostia ja kysyisi miten menee ja onko kaikki hyvin.

Takaisin ahdistukseen. Lääkäriltä sain siihen lääkettä, että saisin edes vähän rauhoituttua ja hoidettua jotain käytännön asioita ihmisten ilmoilla. Töihin en ole kyennyt menemään. Lääkkeistä ei ole ollut apua. Ajoittain olo on rauhoittunut, kun jollain läheisellä on ollut aikaa kuunnella, mutta pian toisen ihmisen lähdettyä se on alkanut taas. Jos olen kyennyt nukahtamaan, syke on rauhoittunut, mutta heti aamulla kun olen herännyt ja muistanut todellisuuden, syke on heti taivaissa enkä pysty enää nukkumaan. Ilta, jolloin mieheni lähti pois kotoa, oli todella kamala. Myös seuraava päivä. Energiaa tuntui olevan liikaa eikä sitä saanut millään purettua - ahdistujatyypin tavoin. Päätin lähteä salille. Rehkin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tosissani, lähes verenmaku suussa. Se helpotti. Helpotti illan, myös seuraavan päivän. Sitten taas salille rehkimään. Ja rauha tuli.

Tosi helpottava olo, kun välillä luuli, ettei ahdistuksesta pääse koskaan eroon. Kyllä siitä pääsi mutta aikaa meni pari viikkoa. Saa nähdä miten käy sitten, kun mieheni palaa kotiin ja eroasiat tulevat taas enemmän ajankohtaisiksi. Töihinkin pitäisi mennä.

Lähde: Day, Laura (2006) Eläköön Kriisi! Helsinki: Basam Books Oy